There's a light that never goes out.

So, this is what love is.

It's like being tied to a big, mad train.

You're in my mind you're in my heart

Sä sanoit että sun suurin virhe on se kun annat ihmisille toivoa. Toivoa asioista, joita et voi toteuttaa. Toivoa tapahtumista joita et voi tarjota. Mä väitin ettei se mene noin. Että sä olet jotakin muuta. Taisin erehtyä.

Makasin eilen illalla sängyssä ja itkin. Mulla oli niin paha olla. Kaiken takia. En uskonut että jaksaisin enää kauaa. Pelkään tätä maailmaa. Päädyin ottamaan suhun yhteyttä vaikken ollut tehnyt niin viikkoihin. Mutta mä en keksinyt ketään muutakaan. En mä odottanut että vastaisit. Mutta sä teit niin. Ja jo se kolmen lauseen viesti sai mut rauhoittumaan ja nukahtamaan. 

Ja toivon heräämään.

Toivon mistä? Kaikesta mahdollisesta eikä mistään erityisesti. Mutta kaikkein eniten siitä että ehkä, ihan vaan ehkä ja tosi pienesti, sinä välität. Mä olen koko tämän ajan yrittänyt etsiä merkkejä siitä mutten ole sellaisia löytänyt. Olen kuullut että sellaisia olisi, mutta se on vain muiden mielipide. Itse en ole saanut mitään kouriintuntuvaa todistetta siitä. Mutta nyt en enää odotakaan sitä. Vaan sinua, että palaat vielä joskus takaisin. 

Sydämentykytysten kanssa voi elää. Aion yrittää.

Do you remember?

"Hey Michel how's life are you ok
I wonder if you ever think of me"

Minulla on sua ikävä. Suuri. Siitä on vasta kaksi viikkoa mutta se tuntuu niin paljon pidemmältä. Tahdoin soittaa sulle eilen. Tuntui niin pahalta, jotain oli sattunut. Mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Kai ajattelin että se olisi luovuttamista. En tahdo kuulla ääntäsi siinä pelossa etten kuule mitään muuta kuin sen ikävän välinpitämättömyyden. Se olisi vain pahentanut asiaa. Antaisin aika paljon jos pystyisin unohtaa sinut. Vaikka vain siihen asti kunnes olet taas oma itsesi ja välität. 

Tavataan taas. Ehkä.

I guess I might just die.

Pahoittelen jo näin etukäteen että tämä teksti on todennäköisesti sekava. Mulla on vain niin paljon sanottavaa enkä osaa jäsentää ajatuksiani millään lailla asian suhteen.

Päätin vihdoinkin etten vaivaa enää päätäni tällä ihmisellä. Tai no, tietenkin se tulee vaivaamaan vielä pitkään, mutta totesin että parempi on vain antaa olla, tiedättekö? Ettei soita eikä tekstaa. jos hällä on asiaa niin ehkä hän ottaa sitten itse yhteyttä. Ainakin toivon niin. Mutta samalla se repii mua kappaleiksi. Kun on niin kiintynyt ihmiseen eikä saa siltä läheskään sentasoista huomiota mitä ansaitsisi. Tai saa huomiota, muttei koskaan tiedä milloin. Yhtenä päivänä saatan olla hänelle tärkein ihminen mitä löytyy, toisena taas sivuutetaan totaalisesti. Mä en ymmärrä. Mä hajoan tähän tilanteeseen. Tahdon purkaa raivoani mutta en tiedä mihin. 

Mä en voi puhua hänelle. Hän ei kuuntele. Mä tiedän että mun pitäisi antaa hänen mennä. Mutta iso osa musta tahtoo upottaa kynnet tämän ihmisen lihaan ja pitää tiukasti kiinni kunnes se asettuu. Mutta kun hän ei asetu, ei minun kanssa. Tämä ihminen olisi voinut olla mun, ja olikin, ihan hetken aikaa. Mitä tapahtui, en tiedä. Ei hänkään, ainakin näin väittää. Mä vaan hajoilen yksinäni. 

Mä tiedän että mun pitäisi jatkaa eteenpäin, unohtaa ja voimistua. Ei se kauaa kestäisi, muutamia kuukausia. Mutta ongelma on se että tämä ihminen ei oikeasti tahdo luopua kenestäkään. Ja ehkä sillä on vähän kieroutunut persoonallisuus. Viimeksi kun pääsin yli, unohdin, irrotin ja löysin korvaavan ihmisen, hän tuli takaisin. Samanlaisena rakastavana ihanana itsenään mitä oli ensimmäiset pari viikkoa. Ehkä jopa vähän parempanakin. Mä olin kahtaalle revitty. Olisinko välinpitämätön vanhaa kohtaan ja pitäisin tiukasti kiinni uudesta? Vai antaisinko toisen mahdollisuuden? Päädyin jälkimmäiseen. Eikä se hyödyttänyt mitään. Ja mä tiedän että näin tapahtuisi seuraavallakin kerralla.

Tahdon sen pois mun päästä. anna mun olla. Jätä mut rauhaan. Mutta itsehän minä sen aiheutan. Minäminäminä. Tahdon olla tunteeton.