Minä en ole kukaan

Tuntuu, ettei minusta koskaan tule mitään. En varmaan edes halua olla mitään. Ehkä haluan vain jäädä tämmöiseksi. Ei minusta ole saavuttamaan mitään. Mutta jos en yritä saavuttaa jotakin, jos en edes esitä, minä menetän taas kaiken. En tiedä välitänkö siitäkään enää. Välitänkö loppujen lopuksi mistään. 

Aina minulla on joku huonosti. Aina tämä on tällaista. Leikitään iloista. Leikitään että minulla on jotain sanottavaa ja annettavaa. Leikitään että minä olen persoona. Leikitään että näen jotakin. Vaikka sisällä on vaan tyhjää. Ei mikään ihme että olen ihmisiä kohtaan joko sairaalloisen pakkomielteinen tai täydellisen välinpitämätön. Kun ei oma itse kelpaa millään. 

Ja aamulla oli vielä ihan hyvä olo. Nyt vaan itkettää. Taas. 

But it was not your fault but mine

Jos joku sanoo minulle että olen yksi iso mysteeri eikä minusta pääse jyvälle vaikka olisi kuinka hyvä lukemaan ihmisiä, olen onneni kukkuloilla. Se on tosi hienoa omalla tavallaan ja typerän tyydyttävää jos joku on sitä mieltä että sinussa on jotain salaista, jota ei voi sormella osoittaa. Jotain, mistä ne ihmiset tahtoo saada selvää. Minä ainakin pidän paljon sisälläni enkä tykkää avautua ihmisille vaikka annankin sen kuvan että olen toisinaan jopa liiankin avoin normaaliin verrattuna. 

Mutta samaan aikaan se on tosi pelottavaa. Koska se joku, mikä on niille mysteeri, voi olla ihan mitä vaan. Ja jos se ei ole huono juttu, jonka paljastuminen voi johtaa siihen että minä en olekaan enää kiinnostava ( =tervejärkinen), niin sitten se on se, ettei mitään mysteeriä enää ole. Ja se voi/useimmiten johtaa siihen ettei minuun kannata enää tuhlata aikaa.

Minun koko elämä täyttyy signaaleista, jotka on niin ristiriitaisia että ne saa minut käpertymään yhdeksi surkeaksi epätoivon möykyksi koska en tiedä mitä tehdä. Tahtoisin niin kovasti olla vain ihminen, joka ei viehätä muita vain siksi että niissä on jotakin selvitettävää. Avattavaa. Jotain, joka kiinnostaa vain siksi koska se ei ole selvästi näkyvillä. Minä en jaksa enää miettiä sitä kuka olen. Minä olen minä, tylsät ruskeat hiukset ja tylsät vihreät silmät ja tylsä luonnollinen meikki. Se olen minä. Tämä olen minä, tänään ja huomenna, en välttämättä vuoden päästä mutta tällä hetkellä kyllä.

En anna alkoholin ja surullisen tarinan menneisyydestäni viedä pois sitä joka olen. Vaikka ne tekevätkin minusta joidenkin silmissä kiinnostavan. Koska minusta ei ota selvää. Miksi minua edes kiinnostaa se mitä muut minusta ajattelee? Jaa-a. Kai se on jollakin tapaa osa sitä suurta mysteeriä jota tämä pikkulintu on. Ja silti elämässäni on ihmisiä, jotka ovat vieläkin suurempia mysteerejä kuin mitä minä olen useimmille.

Te ihmiset, joita mysteerit kiehtovat. Antakaa meille aikaa. Lupaan, ettemme tuota pettymystä.

Pedon sydän

Mua pelottaa. ihan valtavasti. Jonnekin mun vatsan ja sydämen välille on asettunut musta ja kylmä möykky joka syytää pelkoa kaikkialle mun vartaloon ja mieleen. Vaikka se sanoo rakastavansa mä pelkään silti. Että nyt kun se on takaisin siellä kaukana se unohtaa minut taas. Että nyt sillä onkin taas ikävä jotain toista eikä minua. En varmaan koskaan opi luottamaan siihen. Ja mä kyllä kovasti tahtoisin. Ihan oikeasti. 

Mä en taaskaan pääse näkemään sitä yhtä usein kun tahtoisin ja olisi hyväksi meille. Ja se pääsee taas livahtamaan mun käsien välistä ja jättää mut yksin hapuilemaan pimeään. Ja mä vielä lupasin itselleni ja muille ettei niin pääse enää ikinä tapahtumaan koska viime kerta oli tappaa minut. Mutta silti mua pelottaa. 

Voi kun tämä menisi hyvin. Voi kun mä en taas pilaisi kaikkea. 

En ole kuollut

Vihdoinkin löytyy aikaa kirjoittaa. Paljon on tapahtunut. Kummallisia asioita. Hyvin odottamattomia enkä tällä hetkellä tiedä olenko onnellinen niiden johdosta. Ehkä aika näyttää. 

Olo on kuitenkin jossain määrin hyvä ja se riittää. Tuntuu omituiselta mennä yksin unille kun olen melkein viikon nukkunut toisen vieressä. Torstaista sunnuntaihin ystävän nurkissa sen pikkuisella nahkasohvalla (unohtamatta lattiaa). Maanantaina sitten vihdoin päästiin oikeaan sänkyyn nukkumaan ja se oli ihanaa se. 

Se maistui kahvijäätelöltä. Luettiin sarjakuvia yhdessä. Pidettiin toisistamme kiinni koko yö. Hymyiltiin. 

En tiedä mitä muuta kertoa. Sanat ovat jumissa pään sisällä liian pitkän tauon takia. Yritän houkutella ne taas ulos. 

These fucking ships that just won't sail

En ehdi elää itselleni hetkeäkään. Aina onnistun päästämään ihmisiä tähän mukaan. Sotkemaan kaiken. Ehkä mä itse sotken kaiken, kai se on veressä. Pakko omistaa, pakko saada. miksi? Miksei voi vain nauttia tuulesta hiuksissa ja ja pisaroista taivaalla? Siitä että ollaan tässä ja nyt, on tämä hetki ja se on arvokas, arvokkaampi kuin ikuisuus yhdessä? Se että tämä hetki särkyy siihen jos toivoo liikaa, ajattelee liian pitkälle? Miksei voi olla suunnittelematta, mittaamatta, sopimatta mitään. Miksi kaiken pitää olla aina selvää ja suojattua ja varmaa? Eikö voida vain olla onnellisia? 

En mä tahdo vielä tilanteeseen, jossa en saa tehdä mitään itse. jossa minun on aina pakko ottaa huomioon toinen. Entä jos tahdon lähteä keskellä yötä kävelemään, yksin omien mietteideni kanssa? Entä jos tahdon lähteä matkalle, yksin kokeilemaan kuinka pärjään? Entä jos en tahdo rajoja? Entä jos en tahdo yhteistä kaupunkia, yhteistä arkea? Entä jos tahdon ulos häkistäni. 

Ja kaikki meni hyvin hetken. Ja kaikki räjähtää taas kasvoille. 

Ikuinen taistelu vallasta

Mun pään sisällä asuu tyttö. Se on hirveän vihainen ja onneton. Se on kokenut niin paljon vääryyttä että sen tekee mieli lyödä kaikkia. Mutta se lyö vain minua. Se lyö minua niin kovaa että menen piiloon siltä. Se on niin vihainen ja surullinen että se itkee raivosta ja huutaa ja potkii. Se on pelottavan vahva. Menen siltä piiloon ja silloin se ottaa vallan. Se on ilkeä ja inhottava ja se tekee kamalia asioita. Koska siihen särkee niin kovasti. Sitä on satutettu ja potkittu ja lyöty maahan. Kun se ottaa vallan, mä menen pinnan alle piiloon. Mutta mä en jaksa enää pakoilla sitä. 

Sitä tyttöä pitäisi halata ja rutistaa ja pitää hyvänä. Sille pitäisi näyttää tähdet ja keväiset metsät ja viedä se kalliolle huutamaan keuhkojen täydeltä jotta kaikki se viha ja raivo ja suru lähtisi pois ja antaisi sille tytölle rauhan. Sen pitäisi saada itkeä jonkun olkapäätä vasten ettei sen tarvitsisi purkaa kaikkea vihaansa minuun. Mutta se on vaikeaa koska ei se tyttö tiedä vielä miten hyvää se tekisi. Jos se vaan laskisi irti. 

Sitä vastaan on raskasta taistella. Se vie multa kaiken elintilan. 

Unimaailman kelluvat ilmalaivat

Olen ollut jääluolassa ja maalaamassa kauniissa taloissa joissa on isot ikkunat ja puiset karmit. Siellä missä ei ole koskaan kylmä. Mä olen maannut Välimeren rannan valkoisella hiekalla ja työntänyt jalat aaltoihin. Mä olen ajanut autoa ja tavannut ihmisiä. Siellä missä ei tarvitse hengittää. Mä olen siellä missä ei koskaan tuule. Siellä missä hiekka ei kutita silmiä. 

Se tapahtui taas salaa. Hiivin verhon taakse ja jäin sinne. Kaikki on vähän väärin ja kummallista mutta silti ihan oikein. Siellä huomaa harvoin että joku on jollain tapaa vinossa. Kun verho on ohut. Mutta ainoastaan harvoin.

Mun mieli on saavi joka on täynnä vettä. Sitä tönitään ja potkitaan ja huojutetaan joka puolelta ja sen takia se ei ole koskaan tyyni. Ja sen takia mä en tiedä kuka tai mikä niistä tuuppijoista aiheuttaa minkäkin väreen. Ja se tekee minusta ahdistuneen. Mulla ei oikeastaan ole tunteita enkä tiedä mikä asia aiheuttaa mitäkin. Ja siksi mua ahdistaa. Ja sen takia mä viihdyn siellä verhon takana. 

Eikä kukaan voi pakottaa mua tulemaan esiin. Ei lääkäri eikä terapeutti eikä äiti ja isä. Ei sotkuinen huone tai likaiset astiat tai puhelinsoitot ja tekstiviestit. 

Mun autiolta saarelta pääsee vaikka mihin. 

I know I'm selfish, I'm unkind

Mä olen itsekäs. Mutta ihan väärällä tavalla. Mä olen niin itsekäs, etten huolehdi itsestäni ollenkaan koska pelkään ottaa vastuuta siitä jos satutan muita. Mieluummin otan vaan kaikki sanat takaisin jotka olen sanonut yrittäessäni pyristellä irti ettei sen toisen tarvitse itkeä ja minun tuntea pahaa oloa siitä. En välitä omasta itkustani tai kaiherruksesta rinnan alla. En edes siitä että kaiken tämän takia mä en varmaan koskaan pääse kokemaan sitä lentoliskoja aiheuttavaa ihmistä. Koska mä olen itsekäs enkä uskalla enää. 

Mä olen itsekäs ja hymyilen kauniisti ja lasken ihmiset mun lähelle, viereen ja jalkojen väliin. Mutta vaan silloin kun näen tähdet ja voin puhua niistä. Osoitella niitä taivaalta. Kun mulla on alkoholia veressä, kuplina päässä. Ja aamun hämärässä valossa, silloin kun kaikki on kaunista ja harmaata ja varjoista eikä mikään voi olla rumaa, mä pidän niitä mun sylissä. Silitän ne uneen, pää mun rinnan päällä ja tunnen itseni niin vanhaksi. Ja juoksen tieheni ennen kuin mitään muuta ehtii tapahtua. Ennen kuin jutusta kehittyy mitään muuta kuin muutama jaettu hetki talvipuutarhassa. Koska mä pelkään ja olen itsekäs. 

Mä ymmärrän nyt paljon paremmin. Sitä miten mikään ei ollut minun vika eikä pedonkaan. Mutta ei minusta voi tulla koskaan oikealla tavalla itsekästä. Koska pelkään lähteä siihen. Ja aina mua vaan sattuu paljon pahemmin lopuksi. Ja kaikkia muita myös. koska mä en osaa olla rehellinen ja valheet paljastuu aina. Ja sen jälkeen enkelitkin itkee. Kunpa tämä loppuisi ja saisin kaiken kuntoon. Koska mulla ei ole enää kamalasti sulkia jäljellä nypittäväksi irti. 

Ja mustelmiakin voi saada ja aiheuttaa vaan tiettyyn rajaan asti ennen kuin ne syöpyy sieluun ja niiden puhdistaminen kestää liian kauan. Jos niitä edes saa koskaan kokonaan pois.  

Witchdoctor

Olen elossa. Teknisesti siis. Hengitän ja sydän lyö. Mutta sieluni on koomassa. 

Luulin että kaikki olisi jo paremmin. Että olisin taas minä. Mutta livahdin takaisin unimaailmaan, ihan kuin en olisi koskaan poistunutkaan. En taida olla kamalan hyvä elämään. Eikä vika ole siinä. Mä olen hyvä siinä aina välillä ja sitten ihan superhuono. 

Terapeutti epäilee että mulla saattaa olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. En ihmettele. Siltähän se vähän vaikuttaa.

Mä yritän kyllä taas kohta. Nyt kuitenkin lepään ja näen unia. Jos voisin vaan nukkua ikuisesti. 

Laula lintu laulu

Mä kirjoitin kyllä yksi päivä. Ehkä ehdittekin nähdä sen vilaukselta. Sitten tapahtui tekninen vika jota en valitettavasti saanut korjattua. Enkä jaksanut enää sen jälkeen alkaa kirjailemaan uutta luovaa tuotosta, joten siirryin Supernturalin pariin ihastelemaan mun poikia. 

Mä voin ihan hyvin. Herään aikaisin aamulla ja hengailen pyjamassa. Kirjoitan ja taittelen paperitähtiä. Haaveilen ja mutisen itsekseni. Makailen paljon sängyssä, mutta se ei ole uupunutta jaksamatonta makailua vaan levollista. Hyvän mielen lötköttelyä. Mulla ei ole kiire eikä stressi. Voin tuhlata vaikka koko päivän tulostaen avaruuskuvia mun seinälle. Selaillen kakkureseptejä ja muristen sitä kun ei ole varaa ostaa hienoa ja kiiltävää yleiskonetta. Kirjoittaen rakkauskirjeitä. Ottamalla päikkäreitä ja juomalla kahvia. Polttaen tupakkaa. Parina päivänä olen istunut parvekkeella auringonvalossa ja siristellyt silmiä. Kurkotellut iltaisin kaiteen yli että näkisin tähdet paremmin.

Elämä on hyvää. Vähän hidasta, vähän tahmeaa ja välillä pölyistä. Mutta hyvää kuitenkin. 

Nightmare Game - No Rest for The Wicked (And what happened to the little girl)

Kello on 00:14. Toisessa maassa 16:14. Siellä, missä unissani esiintyvä henkilö asuu nyt. Rannekello, se iso punainen ja kiiltävä, on siirretty osoittamaan sen toisen maan aikaa. Ettei minun tarvitse aina laskea miinus kahdeksan tuntia. Enkelini, joka ei koskaan näytä unissani itseltään. Härkä, joka kannattelee minua sentin verran maan yläpuolella kunnes pystyn taas luottamaan omiin jalkoihini. Ja senkin jälkeen pysyy vierellä, vahtien, valmiina ottamaan vastaan jos horjahdan. Mies, jonka kädet eivät koskaan väsy.

On samaan aikaan omituista, ihanaa ja jännittävää herätä seitsemältä aamulla puheluun, joka tulee maapallon toiselta laidalta. Ihmeellisen hellästi sanotut "write me, I miss you" ja "sleep tight honey" saavat minut hymyilemään. Olen hölmö ja typerä, mutta onnellinen. Huonotkin päivät - päänsisäisessä pimeässä paikassa vietetyt - muuttuvat hivenen paremmiksi kun huomaan uuden sähköpostin, lähettäjä AKK.

Ikävöidä nyt ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut. Aika ei voisi mennä hitaammin. Odotan kevättä. Minä inhoan kevättä. Mutta nyt en millään jaksa odottaa lumen sulamista ja valon määrän lisääntymistä. Paksun hangen alla uinuva hiljainen maa ei ole koskaan tuntunut kaukaisemmalta. Kaivan sen esiin jos on pakko.

Tahdon satamaan. Käsivarsien muodostamaan kehtoon. Kuin kapaloihin käärittynä. 

Bambi ja härkä

Lentoliskoja vatsassa. 

Isoja, kutittavia ja ihanankamalia. 

Niitä samoja, jotka muistan yläasteelta. Sydämentykytyksiä ja hölmösti hymyilemistä. Univaikeuksia ja ikävää. Kasvojen tuijottamista ja rintalastan alla värinää. Hyrinää. Kehräystä. Aika, joka tuntuu tällä hetkellä pitkältä kuin nälkävuosi mutta joka menee kuitenkin kuin siivillä. Odottamista, peloissaan ja innoissaan ja kärsimättömänä ja jännittyneenä ja kaikkina niinä muina olotiloina, joita ei voi pukea sanoiksi. 

Mies, joka saa minut aidosti hymyilemään. Sitä kadonnutta hymyä. Joka lupaa kantaa minua. Joka vain on. Niin aidosti ihminen. Joka pitää minusta juuri siksi että olen minä. Vähän rikki ja vähän hullu, liian arpinen ja liian laiha. Juuri siksi.

Deus ex Machina. Minun jumalani koneesta.

Kauniimpia lauluja

Kolmatta päivää ilman alkoholia. Tuntuu voitokkaalta. Yritän parhaani etten menettäisi sitä miestä, joka tahtoo parantaa minut. Korjata. Laittaa kuntoon. Paikata. Rakentaa uudet siivet ohuista metallilevyistä ja pienenpienistä ruuveista. Siivet, jotka helisee hiljaa kun niillä lentää.

En millään jaksaisi odottaa hänen saapumistaan. Mutta samaan aikaan pelottaa. Entä jos en olekaan enää kiinnostava? Entä jos mokaan jotenkin? Entä jos hän ei kerrokaan minulle tarinoita tai rutista aamuisin syliinsä? Entä jos?

Olen kuitenkin jollain tasolla luottavaisin mielin. Toivon, että kaikki järjestyy. Minulle samanlainen viipale onnea, kiitos. Ja pehmiksiä ja hattaroita ja punaisia tikkareita. Kissanpentuja ja kylpyvaahtoja. Joskus mökötyspäiviä ja nokosia sohvannurkassa. Uneliasta aamuseksiä ja kirjeiden kirjoittamista kun hän tekee töitä. 

Unelmoin elämästä, jota en todennäköisesti tule koskaan saamaan. Toivon, että se mies veisi minut matkustelemaan, esittelemään uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Toivon, että voisin esitellä sen miehen perheelleni. Haaveilen hitaista iltapäivistä jolloin minä torkun milloin missäkin ja menen välillä kiehnäämään sen miehen kainaloon kun alkaa tuntumaan siltä että töitä on tehty jo liikaa. Toivon että tehtäisiin musekierroksia ja juotaisiin kahvia termospullosta. Voitaisiin mennä sunnuntaisin kävelylle ja puhua asioista joilla on merkitystä. Merkityksettömistäkin. Se mies on saanut minut ihan hämilleni. 

On hyvä että on joku jonka vuoksi yrittää.

Ek vra om verskoning

Itseviha. Miksen mä osaa olla kunnolla? Huulen sisäpuoli on pureskeltu riekaleiksi, ainakin kymmenen uutta mustelmaa ja koko kaulan kokoinen fritsu. Kuhmuja päässä ja kosketusarka solisluu. Että mä vihaan tätä mun sekoilua. Mutta en mä osaa muutakaan. Olen niin huono olemaan olemassa, en koskaan oppinut sitä. Joudun kirjoittamaan kämppäkaverillekin anteeksipyyntökirjeen kun mun suullinen ulosanti ei mitä ilmeisemmin toimi toivotulla tavalla.

Tätä tämä tulee olemaan seuraavat kaksi vuotta. Ainakin. Mä luulen että mun täytyy lopettaa mun lääkkeet. Ne pistää mun pääkopan ihan sekaisin.

Eikä tämäkään teksti edes onnistunut. Huoh. Yök. Lisää alkoholia. kohta mun suonissa virtaa veren sijasta vodka.

Oh Fuck No

Ihoni näyttää talvisen aamun auringonpaisteessa melkein valkoiselta. Samaa kermanvaaleaa muistikirjani sivujen kanssa. Meikkivoide on sävyltään liian lämmintä, mutta onneksi minä en sellaista tarvitsekaan. Ajattelin laittaa peruukin kaupunkimatkalle, mutta tajusin ajoissa sen muuttavan ulkonäköäni niin paljon, että Alkon myyjä olisi todennäköisesti kieltäytynyt myymästä minulle. Ja sehän ei käy. 

Toisinaan harmittaa, että alkoholi näyttelee niin suurta osaa elämässäni. Jos osaisin, olisin ilman. Silloin minä olisin ihan tavallinen tyyppi, joka käy koulua eikä unohda tärkeitä tapaamisia, kirjoittaa tunneilla asiat ylös ja tekee läksyt. Mutta se ei ole oikein koskaan sopinut mulle. En mä osaa elää sillä tavalla. 

Mun elämä koostuu.

Crazy as FUCK

Kuka vitun idiootti tuhlaa 45 € pitseriaan ja sen jälkeen heittää kaikki safkat pois? Kuka vitun idiootti on kadottanut jälleen kaikki rahansa? Kuka vitun idiootti vetää kuusi laksatiivia kerralla vain siksi että maha pömpöttää? Kuka vitun idiootti ei vaan osaa pitää huolta itsestään? Meikälintu tietenkin. Riistäytyykö homma käsistä? Mitä luultavimmin kyllä. Kuka vitun idiootti polttaa sisällä? kuka vitun idiootti peruuttaa kaikki mahdolliset psykanajat? Minä, taas. En osaa tätä juttua. En usko että haluankaan osata. Kuka vitun idiootti ei käy koulua? Kuka vitun idiootti tahtoisi työkyvyttömyyseläkkeelle ja norjalaisen metsäkissan? Varmaan arvaatte. 

En tiedä mitä täällä tapahtuu. Luulisi, että kaikki on hyvin. Peto on poissa ja elämäni rakkauden kanssa asiat selvinä. Pikkulikka ja vähän isommat, tulevaisuudensuunnitelma. Ja silti haluaisin vain vajota. Mustaan suohon. Siniseen veteen. Kuohuvaan ja levottomaan syksyiseen mereen. Mutta ihmiset kiskovat minua ylös eivätkä luovuta. Vaikka kuinka yritän hukkua, joku itsepäinen henkilö on samantien paidakauluksessa kiinni ja vetää kuiville. 

Mitä on enää tehtävissä? Olen jo koikeillut kaikkea. Ja silti ihmiset ovat suruissaan. Niin kaunis ja niin herkkä. Inhoan sitä. Voin kirjoittaa tarinoita, mutta kuka niitä ikinä lukisi? Voin ottaa kuvia, mutta kuka niitä ikinä katsoisi? Tämä on vain yksi typerä leikki, "Pidetään lintu elossa", lyödään vetoa siitä kuinka kauan lintu elää. En ymmärrä mikä pakottava voima teitä ajaa. Ruvetkaa pedoksi, kaikki olisi sillä selvä. Mieluummin kuolisin yksin ja ilman tuttavia kuin tuntisin kourallisen ihmisiä, jotka eivät halua luopua minusta mistään hinnasta. 

Rintaa puristaa ja silmäkulmassa kummittelee kyynel. Eikä minua edes itketä. 

Antakaa olla.

En mä edes tiedä

Meikälintu on taas ryllännyt jossakin. Ehkä tappelin naapurin kanssa, ehkä en. Ehkä poliisit tuli paikalle, ehkä ei. Ehkä postilaatikosta tippuu jälleen kerran ovenavauslasku, ehkä ei. Ehkä vanhemmat on pettyneitä, ehkä. Ehkä kadotin sytkärini. Ehkä join viinaa. 

Sen tiedän että heräsin alasti omasta sängystä jalat täynnä mustelmia. Kipeä kantapää ja puhelin vaatii PUK-koodia. Ehkä näin on hyvä. Kadonnut kynsilakka ja  maksamattomat laskut. Kadotuksesta pelastetut savukkeet. Ehkä en tiedä mitä vittua yritin sanoa. The Ring. 4-vuotias norjalainen metsäkissa, jonka nimeksi tulee Orvokki. Syy elää.

Jälleen kerran vyötäröltä kadonneet sentit. Niin laiha. Ksylofoni.