New Years End

Tissit paljaana parvekkeella kuuntelemassa rakettien pauketta. Onneksi miinusasteita oli vain muutama hassu, ei sillä ettenkö olisi silti ollut puolialasti vaikka pakkasta olisikin ollut lähemmäs kolmekymmentä. Jokin siinä fiiliksessä, kun polttelet tupakkaa yksin ja mietit miten muut ihmiset, normaalit ihmiset, viettävät uutta vuotta, saa minut jonkin omituisen onnen valtaan. Tässä minä olen, minä vain, hymyillen, ehkä ajatukselle siitä että kohta joku liian varhainen lintu harhailee humalassa kotiinpäin ja näkee vain hohtavanvaalean yläruumiin satunnaisella parvekkeella. Tai ehkäpä mietin jotakin aivan muuta, sitä miten Peto on poissa, se on vain joku poika joka joskus tuotti tuskaa, muttei pysty siihen enää. Aatteita siitä miten jonain päivänä minäkin saan juoda alkoholia ilman huolestuneita katseita, ajatuksia keväästä, linnuista, metsistä joissa kuuluu vain tip-tip-tip kun vesipisarat putoilevat pehmeään aluskasvillisuuteen.

Puukko vyöllä, kirjeveitsi taskussa, tuntolevy ja hopeadollari kaulassa, painava kivi kädessä ja rautaiset kärjet kengissä. Kaulahuivi, huppari, neule, villapipo kännykkä soitin sytkäri tupakka-aski bussikortti ja miljoona murhetta, traumaa, selvittämätöntä tapahtumaa pahaa oloa hyvää oloa unisuutta vihaa onnea ONNEA. Violetit varjot silmien alla ja väsynyt vihreä katse. Pitkät ripset. Niistä on pienet pikkulinnut tehty. Ja jos ei kaikki niin ainakin tämä. Kissapopoista ja ylipolvensukista. Eriparisista risteistä ja kahdesta hopeasydämestä. Taskussa pullollinen viskiä ja salaiset haaveet. Pettymys riemu voittajafiilis.

Hyvää uutta vuotta, he sanovat. Minä sanon että hyvää vanhan vuoden loppua. Tällä erää. 

Sumppusulka

Taas sitä mennään, ojasta allikkoon. Isä teki vuosisadan typerimmän tempun ja passitti minut Kuopioon kun uskoi että täällä minut laitettaisiin lukkojen taakse. Jos se olisi hetkeksi pysähtynyt miettimään, se olisi tajunnut miten mahdottoman tyhmä se on. Koska minä olen aikuinen ihminen, joka on melkoisen hyvä puhumaan itsensä pois haastavista tilanteista, ei koko jutusta tullut yhtään mitään ja isä joutui lähtemään luu kädessä kotiin ja jättämään tyttärensä oman itsensä armoille. Joten tässä minä myhäilen tyytyväisenä sängyssä ja mietin seuraavaa siirtoani. Osa minusta haluaa parantua, mutta osa ei. Ja se jälkimmäinen osaa olla aika vahva.

Anteeksi äiti ja isä ja muut rakkaat. Tämä tyttö suuntaa pohjalle vielä kerran.

Thoughts of a Dying Alcoholic

En tahtoisi olla täällä. Tahtoisin pois. Alkoholijuomia on tarjolla vain viinilaatua, ja sehän ei minulle käy. Mieluummin joisin itseni pöydän alle jo nyt, mahdollisimman vahvoilla viinoilla. Aamupäivä meni hyvin, koska sain melkein heti alas istuttuani eteeni riisipuurolautasen lisäksi alkoholipitoista glögiä, jota oli vahvistettu entisestään parilla sentillä Leijonaa. Kurkkua poltteli ja korvensi, mutta mieluummin sitä kuin sydäntä. Myös yhden tähden jallu kohotti tunnelmaa ja olin vähän aikaa ihan siedettävä. Sitten taistelu alkoholista alkoi, joka sai minun sisareni, nyt ylennetty äidiksi, polttamaan päreensä ja minähän en siedä juuri ketään, joka arvostelee minun alkoholinkulutustani. Asia on minun omani, enkä tahdo että kukaan puuttuu siihen. Olin miten samanlainen kuin pappa tahansa, alkoholismini on asia, jonka ei pitäisi seisoa kivan perhejuhlan tiellä.

No, seisoopa kuitenkin. Minä olen täällä vain yhden surkeiden sattumusten sarjan vuoksi. Jos en olisi pudottanut puhelintani lumihankeen, olisin ehkä pystynyt puhumaan itseni irti koko joulusta ja viettämään pyhäni omassa sängyssäni makaillen ja elokuvia katsellen. 

Ainut syy, lyhyesti ja ytimekkäästi (sanonta, jopka kiteyttää koko olemukseni), on se että minulla on velvollisuus. Siskon vauva, jonka sylikummi minä olen. 

Tahtoisin tieää,  mitä toisella puolella on. 

Lupasin lähteä laitokseen vuoden alussa. En tahdo, koska laihtuminen on niin hyvällä mallilla. 

We can roll ourselves over 'cause we're uncomfortable

En ole syönyt neljään päivään ja se näkyy vartalossa. Terve vaan ksylofoni ja solisluut, kappas vaan, lantiollakin on luita, mitäs tämä on! Ja selkärankakin vielä, jopas nyt jotakin.  Elämä on kummasti helpompaa kun täyttää masunsa viinalla eikä huolehdi huomisesta. Valitettavasti kyseisen tavan sivuvaikutuksia ovat muunmuassa päätökset soittaa entiselle poikaystävälle ja uhata tappaa sen perhe, jos se kertoo minun äidille siitä että yritän parhaani mukaan leikellä itseni verenpunaisiin osiin. 

Samaan kastiin kuuluvat iltaiset linja-automatkat toisen entisen poikaystävän luo hoivattavaksi vaikkei edes tiedä onko se kotona. Minun onnekseni kyseinen ilmestys avasi kuin avasikin minulle oven, oli tosi vihainen ja paketoi käteni vanhalla t-paidalla. Nyt haistelen niiden rippeitä koska niissä on sen tuoksu. Nukuin sen inhottavalla patjalla ja yritin etsiä punaisia hiuksia, jotka paljastaisi kaiken. Se herätti minut, säikähdin ja se pyyteli vuolaasti anteeksi. Aina kun nousin se kysyi huolestuneena mihin olen menossa. Tarkasti pulssinkin noin neljä kertaa. Välittäähän se, vaikka yritän itselleni muuta uskotella. Helpompaahan kaikki olisi jos sitä ei kiinnostaisi paskaakaan. 

Niin. Helppous. mistä minä edes tiedän mikä tekisi elämästä helpompaa? Minä itse en ainakaan yritä osallistua kyseiseen asiaan, vaikka olenkin varmaan ainut ihminen joka sen elämän helpommaksi tekee. Kunhan vain haluaa. Mutta minä en tahdo. 

Mieluummin makailisin sängyssä kaiket päivät, lukisin kirjoja ja sivistäisin itseäni. Karkottaisin ihmiset ympäriltäni ja hautautuisin mitättömyyteen. Se on varmaan minun joulutoive. koska minä en pysty. On niin monia ihmisiä jotka ovat uskomattoman huolissaan minusta enkä tahdo sitä. Unohtakaa minut. Antakaa minun vajota tyhjyyteen ja olemattomuuteen ja silloin kaikki on hyvin. 

Älkää tarjotko minulle kaakaota. Tiedätte etten voi sietää sitä.

I want to know what's on The Other Side

Kykyni jaksaa on kadonnut johonkin.

Kykyni syödä on kadonnut johonkin.

Kykyni välittää on kadonnut johonkin. 

Kykyni olla olemassa on kadonnut johonkin.

Kykyni pitää itsestäni on kadonnut johonkin.

Sitä ja tätä eikä missään mielessä tuo

Solukämpässä tupakoiminen kuuluu todennäköisesti niihin asioihin jotka ovat tiukasti kiellettyjen listalla. Mutta minä en välitä, yllätys. Soitin pedolle, puhuin sen kanssa puoli tuntia albiinohirvistä ja siitä miten Kanadassa on biisoneita, joka oli ehkä paras tieto vähään aikaan. Mulla on sormet turkoosissa musteessa ja iho täynnä mustelmia. Tietenkin. Olen jotenkin onnistunut jopa nukkumaan, vaikka pitkittäin auki revityt reiteni vastustavat ideaa voimakkaasti. Tarvitsen siis tänään omaa sisar Hento Valkoistani levittämään rasvaa haavoihin, joista en vieläkään itse välitä. Kuten en niistä edellisistäkään.

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko lähden Kuopioon mielisairaalaan tutustumaan päästään sekaisin oleviin ihmisiin tai pakkaan kolmet varapikkuhousut, kaksi hametta ja ehkä kolme paitaa ja hyppään lentokoneeseen, joka vie minut haistelemaan Pekingin tuulia. Tai Bulgariaa, ehkä Unkaria. Jonnekin, jossa voin istua kadunvarsikahviloissa kirjoittamassa Moleskine -muistikirjaani, jossa peruukinkäyttöä ei katsota pahalla ja jossa voin kysyä ohikävelevältä tyypiltä, onko sillä nukkumapaikkaa vapaana. Mua ehkä enemmänkin houkuttaa ne varapikkuhousut ja kuulokkeista tauotta blastaavat biitit kuin mielisairaala ja joulu tyttöjen kanssa. Vaikka rakastankin mun likkoja. Almaa, Ellaa ja Inka-Liisaa. Alma, joka oli mun nimi. Mun tytön. Mun ainoan lapsen. Ja josta luovuin vaan siksi koska tajusin etten mä todennäköisesti tule ikinä saamaan mun omaa vauvaa. Ja vaikka saisinkin, ruttu tahtoo ehkä enemmän serkun jonka nimi on Isla ja joka osaa venäjää.

Mun Alma. Ainut asia jonka takia jaksoin. Nyt on Isla, joka saa mut vaan hinkumaan Pekingiin.

"Meidän ei pidä tehdä tätä enää"

"Vittu sua. Vittu sun kanssa. Vittu miks sun pitää olla tuollainen. Mitä sä muka voit välittää kenestäkään jos et välitä itsestäs paskan vertaa? Kerro mulle vittu se." Ei muistikuvia, ei kunnollisia. Saatoin kysyä kauhuissani "Mitä mä olen tehnyt?" kun katsoin verille raastettua ihoani. Taas. Aina. Muistikirja täynnä tekstiä josta ei saa selvää. Mitä mä olen ajatellut? Mitä mun päässä on liikkunut? Miten kauan se aikoo vihata minua ennen kuin leppyy. Mustekala ei voi ajaa polkupyörää, vaikka sillä on teoriassa kaikki siihen tarvittavat osat. 

Piti mennä kouluun. En pysty. Ehkä sitten kun saan itseni parannettua. Sänky, joka muistuttaa hautaa. Kaikkine tyynyineen ja peittoineen. Kirjoja selän alla. Lattialla pitsa josta jaksoin yhden palan. Vyötäröltä ja reisistä kadonneet sentit. Selkäranka jota en tiennyt olevan olemassakaan. Viiniä, viinaa, rauhoittavia, pää sekaisin, pakko saada koska ei tätä kestä.

Joulunpunaiset kynnet.

Terror

Ansassa. Ansassa. Ansassa. Se hymy. Se pirun hymy mikä piinaa minua päivin öin. Se tulee uniin, se odottaa joka nurkan takana, se on jokaisen lasin pohjassa ja jokaisen tyynyliinan kulmassa, jokaisessa kyynelessä. Jokaisen kirjan sivulla. Se ei jätä minua rauhaan. Ja ne silmät, sama juttu niiden kanssa.

Päästäkää minut pois.

Dilated pupils and blue fingers

Takana jälleen paniikintäyteinen yö. Viikon päästä takaisin kouluun ja koetin sen vuoksi korjata unirytmin. Eilen illalla kun yritin käydä nukkumaan, meni asiat taas vähän eri tavalla kuin oli suunniteltu. Uudet lääkkeet näes tuoneet mukanaan melko vekkuleita sivuvaikutuksia, muunmuassa lievästi sanottuna hervotonta vapinaa ja kyvyttömyyttä pitää lihakset rentoina. Viime yö meni melkein itkua vääntäessä kun oli jatkuva jännitystila päällä. Tajusin sitten vihdoin ottaa rauhoittavaa ja pahin kramppaus meni ohi. Nyt muistona vain jatkuvasti kalisevat hampaat ja mestarillisesti tärisevät kädet. On tämä elämä niin kivaa. Koskakohan tässä nukkumaan pääsisi? On tässä kuitenkin jo reilusti yli 24 tuntia valvomista takana. Ehkä annan tällä kertaa periksi ja ryömin pedon luo, se keksii varmasti aktiviteetteja joilla sivuvaikutuksia voidaan lieventää jos sellaisia ilmaantuu. Jos se edes on samassa kaupungissa. Jos se edes muistaa minua.

Keskittymiseni herpaantui koska ikkunan takana on lintuja. En tiedä mitä ne tekee mutta se näyttää mielenkiintoiselta. Naapurit varmaan ihmettelee kun töllistelen suu auki. Mutta ei se mitään. Kai.

Kirjoitan ehkä taas joku päivä kun saan pääni selväksi.

Luopua auringosta vain saadakseen mustan kääpiön

Viha. Punaiset silmät. Vauva. Untuvainen höyhen ja kadotuksesta palanneet ristit. Taivas ja kolme tähteä. Tupakansavu aamuvalossa. Ajatus. Uusi ystävä, ja paras ystävä joka ei vastaa. Uusi ystävä ja minä joka en vastaa. Tyttö. Loppu, päätös tarinalle ja viha. Viinaa. Luetut kirjat. Vuosien takainen aarre. Piirrokset. Kysymys. Vastaus. Kurittomat hiukset ja lähettämätön viesti. Avaruus. Kello kuusi aamulla.

Voiko sitä edes kutsua elämäksi? Kun alat aamulla jossakin sudenhetken ja turvallisuuden välillä miettimään, kumman puolelle kallistut. Kun ihminen toteaa sinun olevan tulvillaan mustaa vettä. Kun mietit, tahdotko enää sitä mikä ennen tuntui unelmalta. Kun pelkäät viattomuuden puolesta. Pelkäät tahrivasi sen. Kun mietit oletko aarre vai noita. Se joka rakasti elämää liikaa muttei saanut sitä tarpeeksi. Vai se joka rakastaa itseään liikaa huomatakseen tukehtuvansa. Kun puhut peilikuvallesi puoli tuntia, yrität uskotella itsellesi että saat vielä jonakin päivänä tuulta siipiesi alle. Kun et tiedä, menetkö nukkumaan vai suihkuun itkemään. Vai juotko lisää viinaa turruttaaksesi pääsi.

Vielä yksi savuke.

Tyttö on sekaisin.

Mä en rakasta ketään koskaan enää et kiitti siitä

Tein tänään lupauksen itselleni. Eilisten viestien sanomasta ei voi erehtyä. Minä en ole ollut sille mitään muuta kuin yksi monista joiden kanssa harrastaa seksiä silloin kun siltä tuntuu. En yhtään mitään muuta kuin lämmin suu johon työntää kyrpänsä. Survaista oikein kurkkuun asti, koska eihän sillä ole väliä, uusia kyllä on ihan jonoksi asti. Petoa ei kiinnosta paskaakaan. Se ei kestä edes ajatusta siitä että poistuisi omalta mukavuusalueeltaan sen vertaa että saisin sanottavani sanottua. Joten minkä takia minunkaan pitäisi enää välittää? Miksi minun pitäisi tuhlata energiaani ihmiseen, joka ei sitä halua? Etsin mun siivet ja opettelen lentämään. Kasvatan luisen kuoren, jonka läpi ei yksikään peto pääse murtautumaan. Sillä ei ole enää lupaa koskea muhun. Koska sen kädet ei ole koskaan tehneet mulle mitään muuta kuin syviä haavoja sieluun. Se saa mennä raatelemaan jotain toista. Mä en halua olla enää rikki. 

Mä tiedän kyllä itsekin että tästä tulee kamalaa ja vaikeaa. Että joka kerta kun siitä kuuluu jotain olen valmis antamaan periksi ja luovuttamaan itseni sen tuhottavaksi, sen omaksi pikku leluksi joka on mukava aina välillä. Silloin kun se on hiljaa ja kaunis. Niin mä aion ollakin, mutta en siten miten se haluaa. Toivon että se sitten vuosien päästä tajuaa minkälainen paholainen se on ollut.

Mikä se lupaus sitten on? Lupaus siitä ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin se.

I won't be left dancing along to songs from the past

"Haluatko sä että voisin olla vielä joskus terve?"

"Joo. Kuinka niin?"

"Ehkä pystyt sitten sen vuoksi joskus puhumaan mun kanssa asioista."

"Miksi mun nyt pitää liittyy mihinkään."

"Eli et tahdo liittyä? Mä tiedän ettet tykkää mun hulluudesta ja mielelläsi varmaan tahtoisit että jättäisin sinut vaan kokonaan rauhaan. Mutta minun mielen päällä on asioita jotka tahdon selvittää. Ilman sitä en ikinä pääse eteenpäin elämässäni. Ja minua ärsyttää itsekin olla tällainen. Olisin mielelläni jotain ihan muuta. Mutta mun terapeutti minua käski. En minä muuten. Tekisin aina vaan sun mieliksi jos voisin. Älä vihaa minua niin kamalasti."

"En vihaa sinua ollenkaan. En käsitä miksi mun pitää kantaa vastuuta. Sinusta. Tai muista. Enkä mä halua. En ole oikea henkilö siihen. Enkä halua olla se. Sulla on perhe, sulla on kavereita, tuttuja, terapeutti, sisarukset. Tai voisit tavata kenet vaan." 

"Mä olen puhut ihan kaikille. Mutta ne ei ole sinä. En minä saa niiltä sinun vastauksia. On kysymyksiä joihin vain sinä voit vastata. En mä voi kysyä sinulta minkä takia mun sisko vihaa minua koska sulla ei ole siihen vastausta. Mikset sä ymmärrä? En osaa selittää paremmin. En tahdo että olet vastuussa mistään koska et pysty siihen. Mä antaisin mitä vaan jos mun ei tarvitsisi pyytää sinua auttamaan. Olen jo yrittänyt kaiken ja tehnyt kaiken. Ja tiedän ettet koe että sun pitäisi antaa jotain koska et ole itsekään pyytänyt mitään.Mä unohtaisin kaiken jos pystyisin. Pyyhkisin sut helvettiin mun mielestä ja muistoista ja menneisyydestä jos se olisi mahdollista. Etkö voisi tämän viimeisen kerran kuunnella ja yrittää ymmärtää. Puhua oikeasti. Tiedän että se on liikaa, en saanut pyytää sitä edes silloin kun olit vielä mun kanssa. Anna mulle mahdollisuus onneen."

"Ei mulla ole vastauksia mihinkään. Enkä mä ole mikään vastaus mihinkään."

Minä yritin. Yritin oikeasti saada sen ymmärtämään. Laskemaan minut vapaaksi. Antamaan minulle takaisin siipeni jotka sille lahjoitin ja jotka se kadotti. Mutta ei peto, ei ikinä. Koska se ei pysty luopumaan mistään. Se ei voi koskaan menettää mitään. Sen täytyy aina saada pitää kaikki ovet avoinna, kaikki sylit lämpiminä. Kaikki jalkovälit kostuneina. Kaikki. En jaksa enää olla sen huora. Mutta en pysty muuhunkaan.

If I could sleep forever I could forget about everything

Katselen vanhoja kuvia ja huomaan ikävöiväni menneitä aikoja. Minä olen saanut paljon, mutta olen myös menettänyt paljon. Olen tehnyt paljon väärin, enemmän mitä minulle itselleni on. Huomaan kuinka huonosti olen ihmisiä kohdellut ja tulen varmaan jatkossakin kohtelemaan. Ja viha minua kohtaan kasvaa taas. Suunnattomasti. Viinapullo kaapissa houkuttelee, mutta kalorit eivät. En ole edes syönyt tänään mitään, joten en tarvitsisi paljoa. Kirje on vieläkin pöydällä ja mietin pitäisikö siihen lisätä vielä jotakin. 

Minua väsyttää. Jatkuva taistelu varmaan uuvuttaa vahvemmatkin, enkä minä ole vahva. Huoneen pyörintä ja keikkuminen ei lakkaa millään, myrskytuuli puhaltelee miten sattuu, laantuen välillä vain kerätäkseen voimia uuteen myräkkään. Tahtoisin osata lukea ajatuksia. Yhden päivän vain, ja vain pedon. Että tietäisin mitä sen päässä liikkuu. Tunteeko se mitään. Haluaako se mitään. Onko sillä toiveita. Onko sillä edes sielua. 

Mikä saa minut luopumaan niin paljosta yhden pedon takia? Pyörittelen kysymystä pääni sisällä, palaan siihen uudelleen ja uudelleen, mutta en keksi vastaukseksi mitään muuta kuin rakkauden. Ja se on typerä vastaus josta en pidä. Olisin rakastamatta jos voisin. Miksei siihen ole keksitty lääkettä? Jotakin aivokemiaan vaikuttavaa ainetta, joka veisi rakkaudentunteen pois. Onhan minulla minun lääkkeeni, joiden sanotaan vievän tunteilta terän. Lääkkeet, joita en ole uskaltanut vielä aloittaa. Niiden sivuvaikutuksena saattaa olla painonnousu.

En uskalla laskea irti. pelkään elämää ilman petoa.

'Cause I could never see how someone as soft and sweet as you could ever be with me

"Raw with Love"

I will remember the kisses
our lips raw with love
and how you gave me
everything you had
and how I
offered you what was left of
me,
and I will remember your small room
the feel of you
the light in the window
your records
your books
our morning coffee
our noons our nights
our bodies spilled together
sleeping
the tiny flowing currents
immediate and forever
your leg my leg
your arm my arm
your smile and the warmth
of you
who made me laugh
again.

- Charles Bukowski

Tykkään seksistä ja tupakasta ja siitä kun saan istua pedon patjalla lukemassa kirjaa ja kuuntelemassa kun se huutaa ja kiroaa videopeleille. Tykkään siitä kun ei tarvitse peläten odottaa sitä että se pyytää lähtemään jo. Tykkään siitä kun se piirtää minut täyteen kuvia ja tykkään siitä kun se pitää minusta öisin kiinni. Tykkään siitä miten pehmeästi se osaa silittää ja tykkään nukahtaa sen viereen. Tykkään siitä miltä se tuntuu minun sisällä ja tykkään siitä miten sen sormet tekee minut liukkaaksi. Tykkään siitä miten se tarttuu minua niskasta ja tykkään siitä miten se ei välillä osaa lopettaa. Tykkään siitä miten se hymyilee ja tykkään siitä miten se puhuu rehellisesti huumeissa. Tykkään siitä miten se joskus katsoo minua ja näkee minut. Tykkään siitä että se on olemassa.

Mutta en tykkää siitä ettei se ole olemassa minua varten.

Loppu lähestyy. Tämän tarinan loppu siis. Kirje, johon olen purkanut kaikki tunteeni, on kirjoitettu ja suljettu kuoreen. Kirje, joka ratkaisee kaiken. Yritän saada itseni ymmärtämään että se ratkaisu tulee olemaan se mitä minä en tahdo, mutta joka suo minulle vihdoinkin vapauden nousta siivilleni ja lentää. Nyt odotan vain oikeaa hetkeä lähettää se matkaan tekemään tehtävänsä. Vielä yksi yö, vielä yksi hyvä päivä ja sitten tämä saa päättyä. Vapaa vankilasta, josta en ole itse tarpeeksi vahva paetakseni.

I push my fingers into my eyes

Kuinka täynnä vihaa ihminen voi olla ennen kuin jotakin tapahtuu? Ja entä sitten jos se viha kohdistuukin ihmiseen itseensä? Voiko ihminen koskaan palata takaisin, jos viha omaa itseään kohtaan on kerran syttynyt? 

Minä vihaan itseäni. Ja sitä liekkiä ei voi sammuttaa.Se palaa palaa palaa ja tekee elämästäni helvettiä. Koska miten sä muka juokset karkuun itseltäsi? Mä en jaksa tätä enää. En tahdo olla tämä surkea väännös entisestä. Säälittävä kopio ja pilakuva.

Tahtoisin pyörittää maapalloa takaperin. Ympäri ympäri ympäri, kaksi vuotta, kolme vuotta, viisi, kymmenen, niin kauan kunnes minua ei enää ole. En tahdo tätä elämää, tätä typerää teatteria jossa ei ole juonta, tätä hirvittävää kylmyyttä. En tahdo olla kimmeltävä unikuva toisten silmissä, en tahdo petoa unikuvaksi omaani, mutta en tahdo pedon olevan sitä kenellekään muulle, eikä varsinkaan kukaan sille. 

Tahdon paeta. Pois pois pois, juosta mahdottoman kovaa, kovempaa kuin unissa, niin kovaa että maailma muuttuu sumeaksi ja kaikki paha jää matkan varrelle. Ravistan kaiken harteiltani. En pysty tähän enää. Päästäkää minut pois. Tai ottakaa minulta edes tunteet. En minä välitä. Viekää ne että pystyn jatkamaan. Raahatkaa peto luotani ja hukuttakaa valtamereen. 

En halua hengittää ilmoille tuhoa ja tuskaa. Jättää jalanjälkiini itkeviä ihmisiä, kadotettuja sieluja, murskattuja sydämiä. En minä tarkoituksella varasta rakkauttasi. Antaisin sen takaisin jos vain pystyisin.

Ole pahoillani että olen paholainen ihmishahmossa. Minäkin olen peto jollekin. Olen sitä mitä vihaan. Hukuttakaa minutkin. 

Pikkukisun taivaspaikka

Tänään keskiviikkona kasvatan turkkia ja liikun maanisesti aina tupakalla käydessäni. En voi olla aloillani, tätäkin kirjoittaessa sätkin ja nytkähtelen. Vatsassa kurina ja paljon vihreää teetä. Odotan että lääkkeet alkaa vaikuttaa, mutta sitä ennen pitää vielä tehdä vatsalihaksia ja leikkiä että tämä kaikki on tervettä. Että olen kunnossa. Ja olenkin. Tavallaan. Omasta mielestäni.

Heräsin tänään torstaina sateeseen. Syksy on ehdottomasti vuodenajoista paras. Vaikka masennus yrittääkin silloin hiipiä mukaan elämään. Tosin en ole varma johtuuko minun syysmasennukset pedosta. Koska viime vuonna se aiheutti minulle pahaa oloa eikä tämäkään vuosi näytä kovin hyvältä. Useimmiten syytä kyllä itseäni. Mitäs meni tyhmänä ihastumaan ja sitten rakastumaan, enkä tajua ettei tästä tule mitään vaan yritän aina vain.

Tänään perjantaina on poutaista ja minulla on vapaapäivä. Voisin siivota ja käydä ulkoilemassa. Ja kokeilla josko saisin houkuteltua pedon leikkimään kanssani. Tahtoisin välillä nukkua edes yhden yön niin etten näkisi siitä kertaakaan unta. Tänään en uskalla syödä koska vatsa on vähän kipeä.

Perjantaina olin pedon kanssa ja käytiin katsomassa Heather Cassils'n performanssi "Teresias". Se oli mielenkiintoista ja opin näkemään uudella tavalla. Huoneessa oli hiljaista. Seisoin tunnin lumoutuneena. Sen jälkeen mentiin pedolle ja olin siellä yötä. Taas. Se yritti keksiä minulle lempinimeä varmaan tunnin, ei saatu kunnolla nukuttua koska kuu paistoi suoraan patjalle. Aamulla se puristi minut rintaansa vasten ja katselin sen ihoa, minusta se on niin kaunis. Kuuntelin sen kuorsausta ja hymyilin salaa aina kun se otti minua kädestä kiinni.

Tänään lauantaina en olisi halunnut lähteä kotiin, mutta minun oli pakko, koska peto tarvitsee omaa tilaa. Ja niin minäkin. Mutta silti harmittaa, yksin nukkuminen on typerää enkä pysty keskittymään. Tahdon sen viereen, sen käsien muodostamaan pesään, sen kainaloon ja tuoksuun.

Aamuherätyksiä

Unisen pedon ääni on suloisinta maailmassa. Jo sen kuuleminen saa minut rakastumaan. Aina uudelleen.

Kyynelmausteinen kuohuviini

Elämä olisi helpompaa jos kaikki vaan loppuisi. Varsinkin unet. En jaksa enää. En jaksa rakastaa, en jaksa olla rakastettu, en jaksa itkeä, en jaksa herätä ja pettyä, en jaksa olla surullinen. Tahtoisin vain etten tuntisi mitään. Edes vähän aikaa. Tai että voisin irtautua itsestäni ja tarkastella elämääni uudesta näkökulmasta. Vihaan tätä ihmistä joka minusta on tullut. Minun tekee mieli tuhota ja repiä kappaleiksi ja hajottaa ja hävittää. Tahdon lähteä pois, lentää Intiaan, mennä jonnekin tekemään jotakin jolla on merkitystä, olla joku joka ei ole kukaan, jättää kaikki taakseni, kadota jonnekin. Tahdon jäädyttää mun sydämen niin ettei sinne voi enää säilöä mitään, että kaikki mitä siellä nyt on kuolee ja katoaa ja muuttuu mustaksi. Mä tahdon pedon pois mun päästä, tahdon että se häpeää tekojaan ja minä en enää välitä. Tahdon ulos näistä nahoista. 

Haluun vaan himaan hengissä

Outo olo. Outo vaihe. Minä liikun. Harrastan rankkaa hikijumppaa joka päivä. Ei ole nälkä, ruoka ei maistu. Ei se mene näin koskaan. Yleensä vaan yritän olla syömättä enkä liiku yhtään ja sitten kaikki taas kaatuu. Nyt en edes yritä. Pahoja ajatuksiakaan ei ole, mikä on hyvä. Vai onko? Entä jos tämä on sairauden uusi keino? Ensin kaikki menee hyvin, on hyvä mieli ja tuntuu hyvältä, mutta sitten iskee ajatukset. Söit liikaa. Et voi ottaa leipää kun siinä on turhia kaloreita. Juo lisää vettä. Anna käsien täristä. Eikö nälkä tunnukin kivalta? 

Pelottaa. En uskalla katsoa peiliin. Laitan aamulla vaan mahdollisimman isot vaatteet päälle ja selviydyn taas yhden päivän. Haaveilen ja kuljen katse harhaillen. Täällä sataa jatkuvasti, taivaalla kiitää mustia, vihaisia pilviä ja aurinko paistaa niiden välissä. Näen parvekkeelta järven. ihan pienen osan, puiden lomassa, mutta järven kuitenkin. Se on niin iso että se näyttää mereltä, mutta ei tunnu siltä. Minun pää ei toimi. Käsistäkään ei ole mihinkään. Sormet tärisee ja on siniset kynsien alta. Ne kelpaa vaan koskettamiseen. Mutta jos ei ole ketään jota koskettaa?

Tahdon vain tämän hymyn takaisin. Ja sen aiheuttajan. 

Lukijat, onko sellaisia?

En tiedä että käykö täällä kukaan lueskelemassa mun juttuja, mutta jos käy niin tämä on osoitettu teille. Elikä, vaikka tämä blogi toimii suurimmaksi mun omana henkireikänä johon puran pahaa mieltä, olen silti aina avoin ehdotuksille. Kun useimmiten kirjoitan vaan pedosta ja se ei välttämättä kaikkia kiinnosta.  Saa siis ehdottaa ihan vapaasti jotakin, mitä itse tahtoisit nähdä täällä enemmän. Petojuttuja en kuitenkaan lopeta kirjoittamasta. Mutta ymmärrätte kai nyt mitä ajan takaa? Laitan tuosta vielä anonyymit kommentit päälle jos ne ei jo ole.

Kahden päivän paratiisi

Aionko mennä taas rikki? Aionko antaa niiden valheellisten käsien silittää minua, jotka sitten myöhemmin repivät sydämen irti rinnasta? Aionko todella mennä tähän jälleen mukaan? Aionko oikeasti antaa tämän tapahtua? Taas? Vastaus on tietenkin kyllä. Aina. Ei tule koskaan tapahtumaan sitä, etten yrittäisi. Korjata, parantaa, tehdä hyväksi. Ei ikinä. Vaikka väsytän itseäni ja vihaan itseäni ja tiedän että satutan itseäni vain omaa tyhmyyttäni, en silti voi antaa periksi. koska jos minä annan, kuka sitten yrittäisi? Uskottelen itselleni ettei se tahdo kenenkään muun niskaa siliteltäväksi, ei kenenkään muun selkärankaa käsiensä alle. Ei kenenkään muun hengitystä rintaa vasten, ei kenenkään muun sormia vatsalleen. Vaikka tuskimpa asia ihan niin on. Mutta ennen kuin minulle toisin todistetaan, uskon mihin uskon. Ja uskon tähän. Ehkä joku päivä se lakkaa kävelemästä ohitseni. Ehkä joskus.

En muistanut miten hellä se osaa olla. Loppua kohden sitä kosketusta ei ollut. Oli vain vihaa ja itkua ja melkein väkivaltaista seksiä. Se oli kummallinen tunne, se silitys mikä jatkui yli tunnin. Miten se paijasi minun olematonta tukkaa ja kuljetti sormia niskan nikamissa. Sitä minulla on ikävä.Kun saa nukkua kaksi yötä pedon vieressä, joka on taas rauhallinen, tulee olo ettei tarvitse muuta. Jos vain saisin nukkua sen vieressä joka yö ja nauttia pienistä silityksistä, olisin varmasti onnellinen. Tai ainakin niin onnellinen kuin on mahdollista. 

Mutta särkyynhän tämäkin päättyy. Olisiko se viimeinen kerta? Ei varmaan.

A Kiss to make it better

Tänään oli taas parempi päivä. Ehkä muutos tekee hyvää, en tiedä, mutta peilikuvalle on ainakin tultu hymyiltyä idioottimaista valtavaa hymyä. Ja olo muuttui vielä paremmaksi kun pedollakin oli aikaa nähdä. No, puoli tuntia, mutta ostin sille kahvin ja tarjosin savukkeita ja se oli onnellinen. Kehuikin minua vähän. Kuten eilenkin kun sanoin jotain hassua, mikä sai sen nauramaan suuresti. Se on mukavaa. Varsinkin se kun se tänään sanoi että mennään kahville kun se tulee takaisin. Ihan itse. Ehkä tämä tästä sujuu. Ehkä meistä tulee kavereita. En tiedä, mutta pään ja hengityksen keveydestä päätellen olen oikealla tiellä.

Life is grey

Herään keskellä yötä ja olen kamalan yksinäinen. Tekee mieli soittaa pedolle, mutta en tee niin koska tiedän ettei se ilahdu. Sen sijaan otan lisää lääkkeitä, käperryn sänkyyn viisi tyynyä seuranani ja toivon että nukahtaisin pian. Näen sekavia unia, missä sekin esiintyy. Herään kymmeneltä ja olen surullinen. Aina vain surullinen. Koulussa nauran, mutta silti painaa mieltä. Ehkä tällä kertaa olen terapiassa täysin rehellinen? Ehkä minä saan tällä kertaa apua, ehkä minulle kerrotaan miten paholainen karkotetaan. 

Imeskelen halpoja tikkareita ruoankorvikkeena. Ennen niin söpön pullea vatsa on kutistunut melkein täysin litteäksi. Kylki- ja lantioluut paistavat näkyvästi ihon alta. Lakkaan itselleni jäätelönväriset kynnet enkä ajattele asiaa. Villapaidat on kaivettu kaapista jo viikkoja sitten. Aina on kylmä. Luen Yökappaleita ja kutistun. Poltan parvekkeen nojatuolissa tupakkaa ja kutistun. Koulussa, kaupungilla, kirjastossa, kaupassa, kaikkialla vain kutistun. Tarvitsen kipeästi uudet housut, mutta en raaski ostaa sellaisia, koska kutistun. Jouluun mennessä minusta ei ole jäljellä muuta kuin henkäys vain.

Toisinaan on ikävä äitiä ja isää ja siskoja ja veljeä. Ulkona on melkein häikäisevän aurinkoista, mutta haistan ja maistan syksyn. Sen saman mikä on jatkunut jo pitkään sisälläni.

Ei mikään mies vaan sairaus

Teen hidasta kuolemaa. Annan sen tapahtua. Olen heikko, en pysty sulkemaan sitä pois. En syö, housut roikkuu löysinä ja sormukset yrittää pudota sormista. Rintakehän ksylofoni paistaa keltaisen valon alla ja solisluut muuttuvat kahvoiksi, joista pitää kiinni kun käpertyy sikiöasentoon itkemään. Kaikki tämä vain yhden ihmisen takia. Sen aiheuttamana.

Se on sairaus joka on tarrautunut tiukasti kiinni minuun, sielun syvyydelle, tehnyt pesänsä sinne missä pitäisi olla tervettä, puhdasta ja valoisaa. Mutta siellä on likaista ja tomuista, kuivunutta verta ja nokea. Se on tullut jäädäkseen ja vaikka kuinka yritän ajaa sitä pois, en silti yritä tarpeeksi. Hätistelen kädelläni, innottomasti ja vähän sinnepäin. Koska pelkään kuolevani ilman sitä.

Se aikoo lähteä ulkomaille muutaman kuukauden päästä. Joksikin aikaa. En tiedä mitä sitten tapahtuu. Vatsaan koskee asian ajattelukin, rintaan laskeutuu painostava möykky joka tukahduttaa hengityksen. Miksi minusta tuli tällainen? Yritän olla sille niin kovasti mieliksi jotta se huomaisi minut taas ja pitäisi tiukasti kiinni ja lämmittäisi minut, sulattaisi jäästä ja saisi auringon paistamaan. Rukoilen yhtäaikaisesti sekä jumalaa että paholaista, tarjoan kaikkea mahdollista, mutta kukaan ei kuule. Puristan käsiä nyrkkiin ja itken, universumi on kadottanut minut eikä se kuule huutoani.

Onko huutoni koskaan ollut kuuluva?

Pieniä hetkiä

Seison aamuisin bussipysäkillä ja katselen levottomana ympärille. On kylmä. Sormia paleltaa. Ei tänäänkään. Menen bussiin ja toivon että se tulee myöhemmin kouluun. Koska ne hetket on minun päivän kohokohtia. Kun se tulee tauoilla itse minun luokse, kertomaan asioitaan. Ja minä vain kuuntelen ja katson, silmä tarkkana yritän taltioida sen kaiken mieleeni, hymyilen välillä ja sanon jotakin pientä, mutta muuten vain olen, imen sen sanoja itseeni, tuijotan herkeämättä niitä kasvoja joita rakastan. Sietämättömästi. En saa millään tarpeekseni.

Ja jos hyvin käy, se tulee minun viereeni linja-autossa kun lähdetään kotiin. Silloin voin tuntea sen tuoksun, sen mikä tulee uniin asti ja herään itku kurkussa. Unohdun katselemaan sen jalkoja. Vatsaa. Käsiä. Ne olivat joskus minun, tai ei minun, mutta minä sain niitä koskettaa ja pitää niistä kiinni ja joskus se laittoi ne minun ympärille ja suuteli otsaa. Satunnainen hymy, sen puolesta voisin vaikka kuolla, mitä vain että saan katsella sitä, nauttia niistä pienistä hetkistä. Uskallan ehkä salaa nojata ihan vähän sen käteen, mutta en kauaa koska pelkään että se vetää sen pois. Ulkoisesti olen rauhallinen mutta sisällä on myrsky. Niin iso etten tiedä millä sen saa aisoihin.

Muistan vieläkin sen ensimmäisen suudelman. Sen minkä se minulta varasti.

Kynsilakkaa ja kahvia

Pedon kanssa sunnuntaikahville. Pelottaa. En ole nähnyt sitä yli kahteen kuukauteen muuta kuin vilaukselta. Mutta samaan aikaan en jaksaisi millään odottaa. Se oli kultainen ja osti minulle maailman hienoimman julisteen tuliaisiksi reissultaan ja se on suuri ja tulostettu kunnon paperille ja sillä on merkitystä. Eikä silti sille itselleen mitään. En tiedä mitä teen.

Tänään olen syönyt juustoa. Eilen söin piltin. Ja join paljon kahvia. Tänäänkin juon paljon kahvia ja olen polttanut muutaman savukkeen. Pitäisi mennä kirjastoon.

You can never love anyone

Julkiset paikat pelottaa. Pelkään törmääväni siihen toiseen. En tahdo, koska se on iloinen. Ei huolia. Minulla on, paljonkin. Mieluummin olen vain kotona, hautaudun alasti peittoihin ja kiroan silmälaseja, koska ne painaa päätä. Niin kuin sitä ei painaisi muut asiat ihan tarpeeksi. Istun vessassa kiitollisena uudesta ilmastoinnista, se vie tupakansavut mennessään jättämättä hajuja jälkeensä. Haaleaa vettä kylpyammeessa, milloin minkäkin väristä. Joskus vaaleanpunaista, joskus violettia. Tiedän että minun pitäisi nähdä ihmisiä, toimia normaalisti ja olla miettimättä liikaa. 

En tiedä mikä minua odottaa. Kaikki on vaan kamalaa sekamelskaa sekä pään sisällä että elämässä. Miksi tämä menee näin eikä jotenkin toisin? Miksei meillä voinut olla tulevaisuutta, monta vuotta yhdessä, iloa ja surua? Kuka sen saa päättää, pilailla meidän kustannuksella, muuttaa asiat isoiksi ja painaviksi, niin suuriksi ettei niitä jaksa kantaa? Miksi sinut piti rikkoa, tehdä sinusta ontto kuori joka ei voi välittää, ei osaa eikä pysty? Miksi annoin sinulle luvan vetää minut mukaan likaiseen ja rumaan elämääsi, miksi minä olin niin äärettömän typerä että luulin kykeneväni tekemään siitä jotain hyvää ja kaunista, kuinka annoin itseni olla niin luvattoman lapsellinen ja älytön, miksi? En tiedä kumpaa vihaan enemmän, sinua vai itseäni.

Sinuako, siksi että annoit minulle valheellista toivoa, houkuttelit tähän ansaan josta sinä pääset pois mutta minä en. Minuako, siksi että olin niin surullinen ja typerä, että uskoin että ansaitsen toisen mahdollisuuden, että sinussa on vielä jotakin hyvää. Hyi helvetti, mitä säälittäviä ihmisraunioita ollaan molemmat, aiheutetaan vaan surua ja katkeruutta ja kipua kaikille. Luulisi että meillä molemmilla olisi sen verran järkeä että tapettaisiin vaan itsemme. Mutta kun ei. Tukehdu sinä taiteeseesi ja viinaasi ja huumeisiisi, ystäviisi ja toteutumattomiin suunnitelmiisi, särkyneisiin sydämiin ja itkeviin ihmisiin. Vihaan sinua ja rakastan sinua, vihaan että rakastan, ei mitään muuta kuin vihaa ja rakkautta, jotka tarkoittavat oikeastaan samaa. Mene pois unistani.

Can't take the heat

40 päivää. 800 kaloria. 7 kiloa. Saavutettavissa? Ehkä. Ei minulla tunnu olevan juuri muutakaan. En uskalla lähteä enää ulos. Pelkään että törmään siihen. Ja samaan aikaan katselen jatkuvasti ympärilleni että näkisin sen taas. En tiedä missä olen? Pimeässä. Lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Pimeässä. Kahvin vaikutuksen alaisena. Pimeässä. Nälkäisenä. Pimeässä? Itkuisena ja yksinäisenä, pelokkaana, kärsivänä, rikkinäisenä. Halki revittynä. 

Särkee. Nähdä se niin tyytyväisenä, tietää että se on ulkona pitämässä hauskaa kun minä olen yksin ja surullinen. Aivan kuin kaikki se mitä meillä oli olisi vain pyyhitty pois, tuosta vain, yksi kädenheilautus ja viuh, kaikki poissa, puhdas pöytä, ei menneisyyttä. Miksi se on niin helppoa! Eikö se näe että se koskee! Sattuu! Tekee kipeää! Vaikka koko eron tarkoituksena oli että se loppuisi, ettei sen tarvitsisi olla vastuussa minun pahasta olosta, ettei se tahdo satuttaa. Ja silti... Tuska on repivämpää kuin ikinä. En tahdo tätä enää. En tahdo ketään enää. 

Harmaa sydän

Taas askel eteenpäin, mutta kuinka monta taaksepäin? Muutan syksyllä Puijonlaaksoon. Siellä on kuulemma mukavaa. En vain tahtoisi olla ilman sitä petoa joka repi minut kappaleiksi ja jätti harmaaksi kasaksi maahan. Mutta en minä saa sitä takaisin. Korvaan sen muodostaman tyhjiön katsomalla Bonesia, laskemalla kaloreita ja juomalla kahvia. Kalapuikot ja hernekeittopurkit kiertää kehää pään sisällä. Uskaltaako syödä nuudeleita? Niitä on vaikea laskea. Tonnikala on kuivaa. Herkkusienet on hyviä mutta ne maksaa liikaa. Raejuusto on aina varma valinta, mutta sekin käy tympimään jossain kohtaa. Mitä muuta?

Tuntuu kuin olisi mennyt ihan rikki ja palasiin. Ja sen myötä kaikki kosketus maailmaan on suhteellisen kadoksissa.

Hampaat poskilihassa et huuda

Elämä meni päivässä sirpaleiksi. Yksi viesti ja se siitä. Ei edes puhelu. Ei vieläkään tietoa mitä tapahtuu. Poistettu parisuhdestatus. Niinkö helppoa se on? Puoli vuotta hukkaan heitettyä aikaa ja korvaukseksi en saa mitään. En edes keskustelua kasvotusten. Annoin kaikkeni ja sain vain liudan likaisia haavoja. Paranoiaa ja pelkoa. Lisää myttyjä päähän. Ja nyt minun pitäisi levittää mitättömät variksensiipeni ja lähteä maailmalle, kaupunkiin jonne muuttaminen tuntui vielä viikko sitten unelmalta. Nyt se on helvetti.

En tahdo tunkeutua sen alueelle. Mutta on pakko. Seuraavan kuukauden ajan paljon papereita, kirjeitä, sopimuksia ja niiden irtisanomisia. Kahden viikon loma joka ei todennäköisesti tunnu siltä. Itsensä etäännyttämistä ihmisistä ja tästä kaupungista, ehkä juuri siksi että pakenemisesta tulisi helpompaa.

Suru puristaa minut kasaan ja tekee minusta pienen. Se puristaa pois kaiken pehmeän. Jäljelle jää vain kovaa ja terävää. Panssarin joka on oikeasti ohutta kuin lasi, vaikka se näyttää teräkseltä.

I am setting you free

Se on niin helppoa. Vaikka luulit että kaikki on hävitetty ja piilotettu, hakeudut silti vaistonvaraisesti sinne mistä löydät helpotuksen. Samoin miten vaistonvaraisesti viimeksi säästit kaiken. Se punainen on niin kaunis. Kaikki haisee metallille.

I told you I'd die

Jälleen yksin.

Vedessä humisee

Tuli paha mieli koska söin twix-patukan. Semmoisen ison. Ei tämän pitäisi mennä näin, tämä ei saisi mennä näin. Tällä kertaa lupasin etten sekoa, etten harmistu vaikka söisinkin jotain väärää. Mutta unohdin ottaa eväät mukaan, unohdin minun raejuustot ja maissin. Ja sitten tapahtuu pahoja koska en osaa. En osaa tehdä tätä normaalisti. Mutta se huolestuttaa ihmiset ja sitä vihaan eniten. Että niin häikäilemättömästi puututaan minun tekemisiini vaikka hyvää tarkoitetaankin. Minä en halua sitä. On paljon helpompaa upota kylmään veteen jos on yksin.

Mietelauseena hiljaisuus

Olen huomaamattani laihtunut sen verran, että mahdun jälleen farkkuihin jotka ostin kuusitoistavuotiaana. Nämä taitaa olla lantiomalliset pillit kokoa 24 jos oikein muistan, en nyt tässä työpöydän ääressä viitsi ruveta housuihin kurkkimaan, saattaa joku vielä yllättää itse teosta. Tuntuu sinänsä vähän omituiselta katsoa peiliin kun siellä tuijottelee lyhyt rimpulainen tyttö jolla on mieletön lantio-vyötärö-suhde. En ole kaiketi ennen edes tajunnut sitä. Rintavarustuskin on kutistunut vähän ja sen johdosta olen vain tyytyväinen, tissit kun ei ole ollut kiva juttu enää pariin vuoteen. 

Olen tällä hetkellä todella kummallisessa muutoksen tilassa kaikin puolin. En tunnu oikein pysyvän perässäkään kun joka päivä löydän uusia ihmetyksenaiheita. Miten tämä juurikasvu nyt näin pitkäksi hujahti? Tai nämä kynnet? Onko minulla lantioluut, mitä ne näkyvillä tekevät? Onpa minulla leveä otsa, koska se tuollaiseksi muuttui? Vietän yhä enemmän aikaa peilin edessä koska olen jatkuvasti hämmentynyt. En näytä enää itseltäni mutta en joltain toiseltakaan. Päivitetty versio, minä 19.2 uusilla ominaisuuksilla. Pystyn juomaan jo yhden pullon viiniä tyhjään mahaan ja toisestakin puolet siihen päälle. Vatsaa ei enää koske koska en syö leipää. 

On minulla myös uusia, ikäviä piirteitä. Kun on paha mieli, raavin ihon verille. Huolestutan pedon kun käyn itkemään, teen sille syyllisen olon. En käy enää ulkona tai näe ihmisiä. En osaa lukea enää kirjoja. Kotiin päästyäni vajoan passiiviseen tilaan, jossa makaan alasti sängyssä ja katson tv-sarjoja. Vaikka on kesä, pään sisällä riehuu syksyn myrskytuuli. Aina välillä. Useimmiten siellä on vain rikkumaton hiljaisuus, talvinen metsä joka on peittynyt paksuun lumivaippaan. Olen tyytymätön, mutta hyväksynyt sen.

What more?

Listalta voidaan täten poistaa myös jääteen valmistaminen! ostin eilen mahdottoman hyvää kirsikkateetä ja päätin käyttää sitä. Reseptiä pitää vielä hieman fiksailla että siihen saa enemmän makua mutta yleisestiottaen olen melko tyytyväinen. Kirsikka kun on aina ollut minun suosikkimaku. Ostin myös samalta merkiltä vihreää teetä jossa on lisänä mansikkaa. Sitä en ole vielä kokeillut. Ei minusta tosin mitään epämääräistä teenlitkijää ole tulossa, kyllä se kahvi vaan kaunistaa. 

Viikonlopun operaationa olisi hiusten värjäys. Olen lykännyt sitä koska hoitoaineen ja värin sekoittelu oikean sävyn löytämiseksi on niin rasittavaa ja aikaavievää, varsinkin kun pidennykset pitäisi värjäillä siinä samalla. Mutta kun tämä blondikaan ei oikein toimi. Tahtoisin että tämä olisi ihan valkoinen, mutta silloin ei voi käyttää jatkeita ellei tapa niitä vaalennusaineella ja hopeashampoolla ensin. Joten vaaleanpunainen on helpommin saavutettavissa.

Tämä nyt oli tämmöinen tyhmä työpäivitys.

You can't divide by zero

Listalta voidaan yliviivata otsatukka! Vihdoinkin näen eteeni. Tosin sen tilalle pitäisi kirjoittaa "käy parturissa" koska latvat on ihan kamalassa kunnossa. En vain oikein uskalla mennä kenellekään ihan satunnaiselle leikkauttamaan tätä tukkaa koska se voi mennä pilalle. Siis eri tavalla pilalle kuin nyt. Ehkä kokoan rohkeuteni ja kävelen jonkun kiltinnäköisen tädin parturinovesta sisään ja pyydän nätisti latvojen leikkuuta. 

Ostin eilen uusia tyynyliinoja. Oikeasti tarvitsisin uusia tyynyjä.

To-Do ooph-deh-doh

* Imuroi
* Päivitä blogin/tumblrin ulkoasu
* Vaatekaappi-inventaario
* Siivoa kylpyhuone
* Trimmaa otsatukkaa
* Käy kävelyillä
* Pese uudet tyynyliinat
* Valmista jääteetä

Aikaa tämä viikko. Ja vähän enemmänkin.

I haven’t eaten for three days so I could be lovely

Otsikon mukaisesti tätä se on aina silloin kun en ole nähnyt toista pitkään aikaan. Minulle pitkään aikaan. Mutta se nyt ei ole koskaan riittänytkään minulle sellaisena kuin on. Onko se väärin että tarvitsen enemmän? Vai pitäisikö minun jopa vaatia sitä? En tiedä. Ajatukset pyörivät ympyrää pään sisällä ja törmäävät välillä. Silloin tulee iso mytty ja sotku ja päähän koskee. Silloin pitää mennä peiton alle ja painaa tyyny pään suojaksi ja itkeä vähän. Kylvyssä tulee liian kuuma ja on vaivalloista pysytellä pinnalla, olen liian pieni istumaan siellä yksin.

Tänään pitää siivota. Ehkä omassa kodissa tai sitten naapurissa, en ole vielä päättänyt. Ehkä siivoan naapurissa vasta huomenna koska silloin on rahapäivä ja kaikki tuntuu hyvältä vähän aikaa. Tahtoisin ostaa kaikkea kivaa itselleni. Mutta loppujen lopuksi jään miettimään miksi panostaa kun kukaan ei sitä kuitenkaan huomaa, tai ainakaan se yksi jonka takia tekisin mitä vaan. Mutta ei. Ehkä siivoan viinipullot pois ikkunalaudalta ja hankin siihen kukkasia ja kasveja. Ja uudet verhot ikkunoihin. Tai ehkäpä lamppu eteiseen, vaikka jokin mukava väriltään? Uudet maalit keittiönkaappeihin?

And I told them my secrets

Tänään minä en jaksa. En luultavasti huomennakaan. Kaikki mitä teen tuntuu jotenkin turhalta ja väsyttävältä. En minä halua nähdä ketään tai olla sosiaalinen tai leikkiä ettei tunnu pahalta. Jos minun ei tarvitsisi nousta töihin joka päivä, luulen että nukkuisin tyytyväisenä kemiallisesti vahvistettua unta ja näkisin hienoja juttuja. Ei olisi pakko miettiä mitään. Voisin uskotella itselleni että kaikki on hyvin.

Mihin katosi elämänhalu? Mikä kohta minussa on vikana kun en kykene nauttimaan enää? En samoista asioista. Päivät menevät eteenpäin vauhdilla ja minä olen vielä tässä. Pyöriviä maisemia, mutta minä olen jumissa. Voinko minäkin päästä liikkeelle? Miten? En minä osaa, en minä tiedä kuinka. 

Eilen kävelin yhdeksän kilometriä. Tänään en pääse. Koska minä en osaa lähteä kodistani peitteiden alta jos sinne päädyn. Ja niin minä varmaan teen, tänään ja huomenna myös.

Parempia päiviä

Aloitettiinpa tänään töissä yksi semmoinen kivis projekti jonka takia pääsen seuraavan kolmen viikon aikana joka päivä ulos kiertelemään ja valokuvaamaan, moneksi tunniksi kerrallaan. Ja niin sitä huomaamatta tulee käveltyä yli kymmenen kilometriä päivässä ihan vaan siksi että on niin paljon nähtävää ja taltioitavaa mutta niin vähän aikaa. Hupsista. Ja kuka sitä nyt haluaisi istua sisällä tietokoneen ääressä koko päivän kun ulkona on hirveän kaunista? 

Minulla on pisamia olkapäissä ja eilen pesin kaikki lakanani. Toisella loppuu viikon päästä koulu ja aion varastaa sen aikaa itselleni niin paljon kuin mahdollista. Palasin elämään, ainakin tänään. Aion olla minä, pitää huolen tästä minusta, ajatella minua enkä muita. Karsia kaikki turhat ikävät vaivaavat hankalat typerät kipeät asiat ja ihmiset pois ja katsoa mitä jää jäljelle. Jotain pehmeää ehkä?

Mustuus ei koskaan muutu

Tänäänkin vain päivä muiden joukossa. Yritän kovasti olla miettimättä mitään. Hoidan vain työt kunnialla ja sitten menen kotiin. Merkityksettömiä päiviä merkityksettömässä elämässä. Näin joskus. Ehkä minä tulen vielä joskus takaisin. Semmoisena mitä yleensä olen. Mutta en osaa luvata mitään, enkä haluakaan. Ei minulla ole oikeastaan ikävä sitä. Olen vain, olen ja olen muuta en saa koskaan sanottua.

Minä en pidä runoista

Tällä hetkellä elämä tuntuu vaikealta. Asiat on näennäisesti hyvin, mutta pinnan alla kuohuu. Pala palalta menetän kaikki siteeni ulkomaailmaan. Enkä edes tunne juuri mitään sen vuoksi. Menen töihin ja tulen töistä kotiin kirjojeni ja pelieni ja tv-sarjojeni pariin. Luen paljon. Uutisia, artikkeleita, tapauksia. Kirjoja. Ja katson paljon ohjelmia. Makaan peiton alla alasti ja heitän kaiken ruoan roskiin, ettei tarvitse syödä. Laihdun, salaa. Koska en tahdo vihaisia katseita ystäviltäni. Onko minulla edes sellaisia?

Vähitellen ote todellisuudesta lipeää ja nukkuminen tuntuu mukavalta. Aamulla taas töihin. Vietän päiväni sisällä vaikka ulkona on jo kesä. Pelkään ulos lähtemistä, saatan törmätä ihmisiin. Enkä halua sitä. Tahdon olla kotona, antaa tuon toisen opettaa minua katsomaan elokuvia samalla kun vaahtoan sille kirjoista joita sen pitää lukea. Annan sen puhua, se on ihanaa. Kerro vain minulle typeriä juttujasi, minä kyllä kuuntelen, koskaan en ole muuta halunnutkaan että hukutat minut tarinoihin. Älä lopeta, muuten tajuan että olen hukassa. 

Ja näin minä jatkan kunnes joku tulee pölyisen asuntoni ovelle, koputtelee ja käskee ulos. Vaikka en minä siinäkään vaiheessa lähde minnekään, leikin vain etten ole kotona. Paljon kahvia ja tupakkaa. Ja kaloritonta limsaa. En aina jaksa vaivautua suihkuun. Harjaan vain hiukset, jos sitäkään. Ja olen, koska en minä osaa muutakaan. Ikävöin turvaan, eli vanhempien luo. Mitä sitten teen kun perhe muuttaa ulkomaille? Sen jälkeen olen ihan yksin, siipirikko joka ei päässyt muiden kanssa etelään, koska ei voinut lentää.

Ja se sitten siitä.

Tyhjää lyövä pää

Minun piti kirjoittaa toinen osa "Olen, siis hengitän" -postausta. Mutta en osaa. En vain pysty siihen. Vaikka aloittaisin miljoona kertaa, en silti osaa muotoilla sanoiksi kaikkia niitä tunteita ja ihmeellisen ihania ja kamalia hetkiä joita minulla on tuon ihmisen kanssa. Siitä ei vain voi kirjoittaa, se pitää kokea. Ja minä olen kokenut. Joten toista osaa ei siis tule. Noin, nyt se on sanottu ja minä voin jatkaa normaalisti tämän blogin parissa, joka on jäänyt taas pahasti huomiotta. 

Tahdon vain sen villapaidan ja tuoksun.

I Don't Need You

Siitä on (jälleen kerran) ihan helvetin pitkä aika kun viimeksi kirjoitin. Paljon on tapahtunut tällä välillä. Kai vähän liikaakin. Rupesin seurustelemaan sen ihmisen kanssa. Olin onnellinen sen kanssa. Tappelin sen kanssa. Harrastin paljon seksiä sen kanssa. Tappelin vähän lisää ja aina annoin periksi mikä johti tietenkin seksiin. Kyllähän mä vieläkin seurustelen ja aina välillä on ihanaa, yritän korjata sitä ihmistä parhaani mukaan. Mutta joskus väsyn vaan niin pahasti.

Taidan kirjoittaa joku päivä vähän enemmän koska nyt olen humalassa eikä ajatus kulje. Toivottavasti saan taas kirjoittamishalun takasin. Olen tavallaan kaivannut tätä. Kisu kuittaa.