Sä sanoit että sun suurin virhe on se kun annat ihmisille toivoa. Toivoa asioista, joita et voi toteuttaa. Toivoa tapahtumista joita et voi tarjota. Mä väitin ettei se mene noin. Että sä olet jotakin muuta. Taisin erehtyä.
Makasin eilen illalla sängyssä ja itkin. Mulla oli niin paha olla. Kaiken takia. En uskonut että jaksaisin enää kauaa. Pelkään tätä maailmaa. Päädyin ottamaan suhun yhteyttä vaikken ollut tehnyt niin viikkoihin. Mutta mä en keksinyt ketään muutakaan. En mä odottanut että vastaisit. Mutta sä teit niin. Ja jo se kolmen lauseen viesti sai mut rauhoittumaan ja nukahtamaan.
Ja toivon heräämään.
Toivon mistä? Kaikesta mahdollisesta eikä mistään erityisesti. Mutta kaikkein eniten siitä että ehkä, ihan vaan ehkä ja tosi pienesti, sinä välität. Mä olen koko tämän ajan yrittänyt etsiä merkkejä siitä mutten ole sellaisia löytänyt. Olen kuullut että sellaisia olisi, mutta se on vain muiden mielipide. Itse en ole saanut mitään kouriintuntuvaa todistetta siitä. Mutta nyt en enää odotakaan sitä. Vaan sinua, että palaat vielä joskus takaisin.
Sydämentykytysten kanssa voi elää. Aion yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti