Pikkukisun taivaspaikka

Tänään keskiviikkona kasvatan turkkia ja liikun maanisesti aina tupakalla käydessäni. En voi olla aloillani, tätäkin kirjoittaessa sätkin ja nytkähtelen. Vatsassa kurina ja paljon vihreää teetä. Odotan että lääkkeet alkaa vaikuttaa, mutta sitä ennen pitää vielä tehdä vatsalihaksia ja leikkiä että tämä kaikki on tervettä. Että olen kunnossa. Ja olenkin. Tavallaan. Omasta mielestäni.

Heräsin tänään torstaina sateeseen. Syksy on ehdottomasti vuodenajoista paras. Vaikka masennus yrittääkin silloin hiipiä mukaan elämään. Tosin en ole varma johtuuko minun syysmasennukset pedosta. Koska viime vuonna se aiheutti minulle pahaa oloa eikä tämäkään vuosi näytä kovin hyvältä. Useimmiten syytä kyllä itseäni. Mitäs meni tyhmänä ihastumaan ja sitten rakastumaan, enkä tajua ettei tästä tule mitään vaan yritän aina vain.

Tänään perjantaina on poutaista ja minulla on vapaapäivä. Voisin siivota ja käydä ulkoilemassa. Ja kokeilla josko saisin houkuteltua pedon leikkimään kanssani. Tahtoisin välillä nukkua edes yhden yön niin etten näkisi siitä kertaakaan unta. Tänään en uskalla syödä koska vatsa on vähän kipeä.

Perjantaina olin pedon kanssa ja käytiin katsomassa Heather Cassils'n performanssi "Teresias". Se oli mielenkiintoista ja opin näkemään uudella tavalla. Huoneessa oli hiljaista. Seisoin tunnin lumoutuneena. Sen jälkeen mentiin pedolle ja olin siellä yötä. Taas. Se yritti keksiä minulle lempinimeä varmaan tunnin, ei saatu kunnolla nukuttua koska kuu paistoi suoraan patjalle. Aamulla se puristi minut rintaansa vasten ja katselin sen ihoa, minusta se on niin kaunis. Kuuntelin sen kuorsausta ja hymyilin salaa aina kun se otti minua kädestä kiinni.

Tänään lauantaina en olisi halunnut lähteä kotiin, mutta minun oli pakko, koska peto tarvitsee omaa tilaa. Ja niin minäkin. Mutta silti harmittaa, yksin nukkuminen on typerää enkä pysty keskittymään. Tahdon sen viereen, sen käsien muodostamaan pesään, sen kainaloon ja tuoksuun.

Aamuherätyksiä

Unisen pedon ääni on suloisinta maailmassa. Jo sen kuuleminen saa minut rakastumaan. Aina uudelleen.

Kyynelmausteinen kuohuviini

Elämä olisi helpompaa jos kaikki vaan loppuisi. Varsinkin unet. En jaksa enää. En jaksa rakastaa, en jaksa olla rakastettu, en jaksa itkeä, en jaksa herätä ja pettyä, en jaksa olla surullinen. Tahtoisin vain etten tuntisi mitään. Edes vähän aikaa. Tai että voisin irtautua itsestäni ja tarkastella elämääni uudesta näkökulmasta. Vihaan tätä ihmistä joka minusta on tullut. Minun tekee mieli tuhota ja repiä kappaleiksi ja hajottaa ja hävittää. Tahdon lähteä pois, lentää Intiaan, mennä jonnekin tekemään jotakin jolla on merkitystä, olla joku joka ei ole kukaan, jättää kaikki taakseni, kadota jonnekin. Tahdon jäädyttää mun sydämen niin ettei sinne voi enää säilöä mitään, että kaikki mitä siellä nyt on kuolee ja katoaa ja muuttuu mustaksi. Mä tahdon pedon pois mun päästä, tahdon että se häpeää tekojaan ja minä en enää välitä. Tahdon ulos näistä nahoista. 

Haluun vaan himaan hengissä

Outo olo. Outo vaihe. Minä liikun. Harrastan rankkaa hikijumppaa joka päivä. Ei ole nälkä, ruoka ei maistu. Ei se mene näin koskaan. Yleensä vaan yritän olla syömättä enkä liiku yhtään ja sitten kaikki taas kaatuu. Nyt en edes yritä. Pahoja ajatuksiakaan ei ole, mikä on hyvä. Vai onko? Entä jos tämä on sairauden uusi keino? Ensin kaikki menee hyvin, on hyvä mieli ja tuntuu hyvältä, mutta sitten iskee ajatukset. Söit liikaa. Et voi ottaa leipää kun siinä on turhia kaloreita. Juo lisää vettä. Anna käsien täristä. Eikö nälkä tunnukin kivalta? 

Pelottaa. En uskalla katsoa peiliin. Laitan aamulla vaan mahdollisimman isot vaatteet päälle ja selviydyn taas yhden päivän. Haaveilen ja kuljen katse harhaillen. Täällä sataa jatkuvasti, taivaalla kiitää mustia, vihaisia pilviä ja aurinko paistaa niiden välissä. Näen parvekkeelta järven. ihan pienen osan, puiden lomassa, mutta järven kuitenkin. Se on niin iso että se näyttää mereltä, mutta ei tunnu siltä. Minun pää ei toimi. Käsistäkään ei ole mihinkään. Sormet tärisee ja on siniset kynsien alta. Ne kelpaa vaan koskettamiseen. Mutta jos ei ole ketään jota koskettaa?

Tahdon vain tämän hymyn takaisin. Ja sen aiheuttajan. 

Lukijat, onko sellaisia?

En tiedä että käykö täällä kukaan lueskelemassa mun juttuja, mutta jos käy niin tämä on osoitettu teille. Elikä, vaikka tämä blogi toimii suurimmaksi mun omana henkireikänä johon puran pahaa mieltä, olen silti aina avoin ehdotuksille. Kun useimmiten kirjoitan vaan pedosta ja se ei välttämättä kaikkia kiinnosta.  Saa siis ehdottaa ihan vapaasti jotakin, mitä itse tahtoisit nähdä täällä enemmän. Petojuttuja en kuitenkaan lopeta kirjoittamasta. Mutta ymmärrätte kai nyt mitä ajan takaa? Laitan tuosta vielä anonyymit kommentit päälle jos ne ei jo ole.

Kahden päivän paratiisi

Aionko mennä taas rikki? Aionko antaa niiden valheellisten käsien silittää minua, jotka sitten myöhemmin repivät sydämen irti rinnasta? Aionko todella mennä tähän jälleen mukaan? Aionko oikeasti antaa tämän tapahtua? Taas? Vastaus on tietenkin kyllä. Aina. Ei tule koskaan tapahtumaan sitä, etten yrittäisi. Korjata, parantaa, tehdä hyväksi. Ei ikinä. Vaikka väsytän itseäni ja vihaan itseäni ja tiedän että satutan itseäni vain omaa tyhmyyttäni, en silti voi antaa periksi. koska jos minä annan, kuka sitten yrittäisi? Uskottelen itselleni ettei se tahdo kenenkään muun niskaa siliteltäväksi, ei kenenkään muun selkärankaa käsiensä alle. Ei kenenkään muun hengitystä rintaa vasten, ei kenenkään muun sormia vatsalleen. Vaikka tuskimpa asia ihan niin on. Mutta ennen kuin minulle toisin todistetaan, uskon mihin uskon. Ja uskon tähän. Ehkä joku päivä se lakkaa kävelemästä ohitseni. Ehkä joskus.

En muistanut miten hellä se osaa olla. Loppua kohden sitä kosketusta ei ollut. Oli vain vihaa ja itkua ja melkein väkivaltaista seksiä. Se oli kummallinen tunne, se silitys mikä jatkui yli tunnin. Miten se paijasi minun olematonta tukkaa ja kuljetti sormia niskan nikamissa. Sitä minulla on ikävä.Kun saa nukkua kaksi yötä pedon vieressä, joka on taas rauhallinen, tulee olo ettei tarvitse muuta. Jos vain saisin nukkua sen vieressä joka yö ja nauttia pienistä silityksistä, olisin varmasti onnellinen. Tai ainakin niin onnellinen kuin on mahdollista. 

Mutta särkyynhän tämäkin päättyy. Olisiko se viimeinen kerta? Ei varmaan.