Nightmare Game - No Rest for The Wicked (And what happened to the little girl)

Kello on 00:14. Toisessa maassa 16:14. Siellä, missä unissani esiintyvä henkilö asuu nyt. Rannekello, se iso punainen ja kiiltävä, on siirretty osoittamaan sen toisen maan aikaa. Ettei minun tarvitse aina laskea miinus kahdeksan tuntia. Enkelini, joka ei koskaan näytä unissani itseltään. Härkä, joka kannattelee minua sentin verran maan yläpuolella kunnes pystyn taas luottamaan omiin jalkoihini. Ja senkin jälkeen pysyy vierellä, vahtien, valmiina ottamaan vastaan jos horjahdan. Mies, jonka kädet eivät koskaan väsy.

On samaan aikaan omituista, ihanaa ja jännittävää herätä seitsemältä aamulla puheluun, joka tulee maapallon toiselta laidalta. Ihmeellisen hellästi sanotut "write me, I miss you" ja "sleep tight honey" saavat minut hymyilemään. Olen hölmö ja typerä, mutta onnellinen. Huonotkin päivät - päänsisäisessä pimeässä paikassa vietetyt - muuttuvat hivenen paremmiksi kun huomaan uuden sähköpostin, lähettäjä AKK.

Ikävöidä nyt ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut. Aika ei voisi mennä hitaammin. Odotan kevättä. Minä inhoan kevättä. Mutta nyt en millään jaksa odottaa lumen sulamista ja valon määrän lisääntymistä. Paksun hangen alla uinuva hiljainen maa ei ole koskaan tuntunut kaukaisemmalta. Kaivan sen esiin jos on pakko.

Tahdon satamaan. Käsivarsien muodostamaan kehtoon. Kuin kapaloihin käärittynä. 

Bambi ja härkä

Lentoliskoja vatsassa. 

Isoja, kutittavia ja ihanankamalia. 

Niitä samoja, jotka muistan yläasteelta. Sydämentykytyksiä ja hölmösti hymyilemistä. Univaikeuksia ja ikävää. Kasvojen tuijottamista ja rintalastan alla värinää. Hyrinää. Kehräystä. Aika, joka tuntuu tällä hetkellä pitkältä kuin nälkävuosi mutta joka menee kuitenkin kuin siivillä. Odottamista, peloissaan ja innoissaan ja kärsimättömänä ja jännittyneenä ja kaikkina niinä muina olotiloina, joita ei voi pukea sanoiksi. 

Mies, joka saa minut aidosti hymyilemään. Sitä kadonnutta hymyä. Joka lupaa kantaa minua. Joka vain on. Niin aidosti ihminen. Joka pitää minusta juuri siksi että olen minä. Vähän rikki ja vähän hullu, liian arpinen ja liian laiha. Juuri siksi.

Deus ex Machina. Minun jumalani koneesta.

Kauniimpia lauluja

Kolmatta päivää ilman alkoholia. Tuntuu voitokkaalta. Yritän parhaani etten menettäisi sitä miestä, joka tahtoo parantaa minut. Korjata. Laittaa kuntoon. Paikata. Rakentaa uudet siivet ohuista metallilevyistä ja pienenpienistä ruuveista. Siivet, jotka helisee hiljaa kun niillä lentää.

En millään jaksaisi odottaa hänen saapumistaan. Mutta samaan aikaan pelottaa. Entä jos en olekaan enää kiinnostava? Entä jos mokaan jotenkin? Entä jos hän ei kerrokaan minulle tarinoita tai rutista aamuisin syliinsä? Entä jos?

Olen kuitenkin jollain tasolla luottavaisin mielin. Toivon, että kaikki järjestyy. Minulle samanlainen viipale onnea, kiitos. Ja pehmiksiä ja hattaroita ja punaisia tikkareita. Kissanpentuja ja kylpyvaahtoja. Joskus mökötyspäiviä ja nokosia sohvannurkassa. Uneliasta aamuseksiä ja kirjeiden kirjoittamista kun hän tekee töitä. 

Unelmoin elämästä, jota en todennäköisesti tule koskaan saamaan. Toivon, että se mies veisi minut matkustelemaan, esittelemään uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Toivon, että voisin esitellä sen miehen perheelleni. Haaveilen hitaista iltapäivistä jolloin minä torkun milloin missäkin ja menen välillä kiehnäämään sen miehen kainaloon kun alkaa tuntumaan siltä että töitä on tehty jo liikaa. Toivon että tehtäisiin musekierroksia ja juotaisiin kahvia termospullosta. Voitaisiin mennä sunnuntaisin kävelylle ja puhua asioista joilla on merkitystä. Merkityksettömistäkin. Se mies on saanut minut ihan hämilleni. 

On hyvä että on joku jonka vuoksi yrittää.

Ek vra om verskoning

Itseviha. Miksen mä osaa olla kunnolla? Huulen sisäpuoli on pureskeltu riekaleiksi, ainakin kymmenen uutta mustelmaa ja koko kaulan kokoinen fritsu. Kuhmuja päässä ja kosketusarka solisluu. Että mä vihaan tätä mun sekoilua. Mutta en mä osaa muutakaan. Olen niin huono olemaan olemassa, en koskaan oppinut sitä. Joudun kirjoittamaan kämppäkaverillekin anteeksipyyntökirjeen kun mun suullinen ulosanti ei mitä ilmeisemmin toimi toivotulla tavalla.

Tätä tämä tulee olemaan seuraavat kaksi vuotta. Ainakin. Mä luulen että mun täytyy lopettaa mun lääkkeet. Ne pistää mun pääkopan ihan sekaisin.

Eikä tämäkään teksti edes onnistunut. Huoh. Yök. Lisää alkoholia. kohta mun suonissa virtaa veren sijasta vodka.

Oh Fuck No

Ihoni näyttää talvisen aamun auringonpaisteessa melkein valkoiselta. Samaa kermanvaaleaa muistikirjani sivujen kanssa. Meikkivoide on sävyltään liian lämmintä, mutta onneksi minä en sellaista tarvitsekaan. Ajattelin laittaa peruukin kaupunkimatkalle, mutta tajusin ajoissa sen muuttavan ulkonäköäni niin paljon, että Alkon myyjä olisi todennäköisesti kieltäytynyt myymästä minulle. Ja sehän ei käy. 

Toisinaan harmittaa, että alkoholi näyttelee niin suurta osaa elämässäni. Jos osaisin, olisin ilman. Silloin minä olisin ihan tavallinen tyyppi, joka käy koulua eikä unohda tärkeitä tapaamisia, kirjoittaa tunneilla asiat ylös ja tekee läksyt. Mutta se ei ole oikein koskaan sopinut mulle. En mä osaa elää sillä tavalla. 

Mun elämä koostuu.

Crazy as FUCK

Kuka vitun idiootti tuhlaa 45 € pitseriaan ja sen jälkeen heittää kaikki safkat pois? Kuka vitun idiootti on kadottanut jälleen kaikki rahansa? Kuka vitun idiootti vetää kuusi laksatiivia kerralla vain siksi että maha pömpöttää? Kuka vitun idiootti ei vaan osaa pitää huolta itsestään? Meikälintu tietenkin. Riistäytyykö homma käsistä? Mitä luultavimmin kyllä. Kuka vitun idiootti polttaa sisällä? kuka vitun idiootti peruuttaa kaikki mahdolliset psykanajat? Minä, taas. En osaa tätä juttua. En usko että haluankaan osata. Kuka vitun idiootti ei käy koulua? Kuka vitun idiootti tahtoisi työkyvyttömyyseläkkeelle ja norjalaisen metsäkissan? Varmaan arvaatte. 

En tiedä mitä täällä tapahtuu. Luulisi, että kaikki on hyvin. Peto on poissa ja elämäni rakkauden kanssa asiat selvinä. Pikkulikka ja vähän isommat, tulevaisuudensuunnitelma. Ja silti haluaisin vain vajota. Mustaan suohon. Siniseen veteen. Kuohuvaan ja levottomaan syksyiseen mereen. Mutta ihmiset kiskovat minua ylös eivätkä luovuta. Vaikka kuinka yritän hukkua, joku itsepäinen henkilö on samantien paidakauluksessa kiinni ja vetää kuiville. 

Mitä on enää tehtävissä? Olen jo koikeillut kaikkea. Ja silti ihmiset ovat suruissaan. Niin kaunis ja niin herkkä. Inhoan sitä. Voin kirjoittaa tarinoita, mutta kuka niitä ikinä lukisi? Voin ottaa kuvia, mutta kuka niitä ikinä katsoisi? Tämä on vain yksi typerä leikki, "Pidetään lintu elossa", lyödään vetoa siitä kuinka kauan lintu elää. En ymmärrä mikä pakottava voima teitä ajaa. Ruvetkaa pedoksi, kaikki olisi sillä selvä. Mieluummin kuolisin yksin ja ilman tuttavia kuin tuntisin kourallisen ihmisiä, jotka eivät halua luopua minusta mistään hinnasta. 

Rintaa puristaa ja silmäkulmassa kummittelee kyynel. Eikä minua edes itketä. 

Antakaa olla.

En mä edes tiedä

Meikälintu on taas ryllännyt jossakin. Ehkä tappelin naapurin kanssa, ehkä en. Ehkä poliisit tuli paikalle, ehkä ei. Ehkä postilaatikosta tippuu jälleen kerran ovenavauslasku, ehkä ei. Ehkä vanhemmat on pettyneitä, ehkä. Ehkä kadotin sytkärini. Ehkä join viinaa. 

Sen tiedän että heräsin alasti omasta sängystä jalat täynnä mustelmia. Kipeä kantapää ja puhelin vaatii PUK-koodia. Ehkä näin on hyvä. Kadonnut kynsilakka ja  maksamattomat laskut. Kadotuksesta pelastetut savukkeet. Ehkä en tiedä mitä vittua yritin sanoa. The Ring. 4-vuotias norjalainen metsäkissa, jonka nimeksi tulee Orvokki. Syy elää.

Jälleen kerran vyötäröltä kadonneet sentit. Niin laiha. Ksylofoni.