I haven’t eaten for three days so I could be lovely

Otsikon mukaisesti tätä se on aina silloin kun en ole nähnyt toista pitkään aikaan. Minulle pitkään aikaan. Mutta se nyt ei ole koskaan riittänytkään minulle sellaisena kuin on. Onko se väärin että tarvitsen enemmän? Vai pitäisikö minun jopa vaatia sitä? En tiedä. Ajatukset pyörivät ympyrää pään sisällä ja törmäävät välillä. Silloin tulee iso mytty ja sotku ja päähän koskee. Silloin pitää mennä peiton alle ja painaa tyyny pään suojaksi ja itkeä vähän. Kylvyssä tulee liian kuuma ja on vaivalloista pysytellä pinnalla, olen liian pieni istumaan siellä yksin.

Tänään pitää siivota. Ehkä omassa kodissa tai sitten naapurissa, en ole vielä päättänyt. Ehkä siivoan naapurissa vasta huomenna koska silloin on rahapäivä ja kaikki tuntuu hyvältä vähän aikaa. Tahtoisin ostaa kaikkea kivaa itselleni. Mutta loppujen lopuksi jään miettimään miksi panostaa kun kukaan ei sitä kuitenkaan huomaa, tai ainakaan se yksi jonka takia tekisin mitä vaan. Mutta ei. Ehkä siivoan viinipullot pois ikkunalaudalta ja hankin siihen kukkasia ja kasveja. Ja uudet verhot ikkunoihin. Tai ehkäpä lamppu eteiseen, vaikka jokin mukava väriltään? Uudet maalit keittiönkaappeihin?

And I told them my secrets

Tänään minä en jaksa. En luultavasti huomennakaan. Kaikki mitä teen tuntuu jotenkin turhalta ja väsyttävältä. En minä halua nähdä ketään tai olla sosiaalinen tai leikkiä ettei tunnu pahalta. Jos minun ei tarvitsisi nousta töihin joka päivä, luulen että nukkuisin tyytyväisenä kemiallisesti vahvistettua unta ja näkisin hienoja juttuja. Ei olisi pakko miettiä mitään. Voisin uskotella itselleni että kaikki on hyvin.

Mihin katosi elämänhalu? Mikä kohta minussa on vikana kun en kykene nauttimaan enää? En samoista asioista. Päivät menevät eteenpäin vauhdilla ja minä olen vielä tässä. Pyöriviä maisemia, mutta minä olen jumissa. Voinko minäkin päästä liikkeelle? Miten? En minä osaa, en minä tiedä kuinka. 

Eilen kävelin yhdeksän kilometriä. Tänään en pääse. Koska minä en osaa lähteä kodistani peitteiden alta jos sinne päädyn. Ja niin minä varmaan teen, tänään ja huomenna myös.

Parempia päiviä

Aloitettiinpa tänään töissä yksi semmoinen kivis projekti jonka takia pääsen seuraavan kolmen viikon aikana joka päivä ulos kiertelemään ja valokuvaamaan, moneksi tunniksi kerrallaan. Ja niin sitä huomaamatta tulee käveltyä yli kymmenen kilometriä päivässä ihan vaan siksi että on niin paljon nähtävää ja taltioitavaa mutta niin vähän aikaa. Hupsista. Ja kuka sitä nyt haluaisi istua sisällä tietokoneen ääressä koko päivän kun ulkona on hirveän kaunista? 

Minulla on pisamia olkapäissä ja eilen pesin kaikki lakanani. Toisella loppuu viikon päästä koulu ja aion varastaa sen aikaa itselleni niin paljon kuin mahdollista. Palasin elämään, ainakin tänään. Aion olla minä, pitää huolen tästä minusta, ajatella minua enkä muita. Karsia kaikki turhat ikävät vaivaavat hankalat typerät kipeät asiat ja ihmiset pois ja katsoa mitä jää jäljelle. Jotain pehmeää ehkä?

Mustuus ei koskaan muutu

Tänäänkin vain päivä muiden joukossa. Yritän kovasti olla miettimättä mitään. Hoidan vain työt kunnialla ja sitten menen kotiin. Merkityksettömiä päiviä merkityksettömässä elämässä. Näin joskus. Ehkä minä tulen vielä joskus takaisin. Semmoisena mitä yleensä olen. Mutta en osaa luvata mitään, enkä haluakaan. Ei minulla ole oikeastaan ikävä sitä. Olen vain, olen ja olen muuta en saa koskaan sanottua.

Minä en pidä runoista

Tällä hetkellä elämä tuntuu vaikealta. Asiat on näennäisesti hyvin, mutta pinnan alla kuohuu. Pala palalta menetän kaikki siteeni ulkomaailmaan. Enkä edes tunne juuri mitään sen vuoksi. Menen töihin ja tulen töistä kotiin kirjojeni ja pelieni ja tv-sarjojeni pariin. Luen paljon. Uutisia, artikkeleita, tapauksia. Kirjoja. Ja katson paljon ohjelmia. Makaan peiton alla alasti ja heitän kaiken ruoan roskiin, ettei tarvitse syödä. Laihdun, salaa. Koska en tahdo vihaisia katseita ystäviltäni. Onko minulla edes sellaisia?

Vähitellen ote todellisuudesta lipeää ja nukkuminen tuntuu mukavalta. Aamulla taas töihin. Vietän päiväni sisällä vaikka ulkona on jo kesä. Pelkään ulos lähtemistä, saatan törmätä ihmisiin. Enkä halua sitä. Tahdon olla kotona, antaa tuon toisen opettaa minua katsomaan elokuvia samalla kun vaahtoan sille kirjoista joita sen pitää lukea. Annan sen puhua, se on ihanaa. Kerro vain minulle typeriä juttujasi, minä kyllä kuuntelen, koskaan en ole muuta halunnutkaan että hukutat minut tarinoihin. Älä lopeta, muuten tajuan että olen hukassa. 

Ja näin minä jatkan kunnes joku tulee pölyisen asuntoni ovelle, koputtelee ja käskee ulos. Vaikka en minä siinäkään vaiheessa lähde minnekään, leikin vain etten ole kotona. Paljon kahvia ja tupakkaa. Ja kaloritonta limsaa. En aina jaksa vaivautua suihkuun. Harjaan vain hiukset, jos sitäkään. Ja olen, koska en minä osaa muutakaan. Ikävöin turvaan, eli vanhempien luo. Mitä sitten teen kun perhe muuttaa ulkomaille? Sen jälkeen olen ihan yksin, siipirikko joka ei päässyt muiden kanssa etelään, koska ei voinut lentää.

Ja se sitten siitä.

Tyhjää lyövä pää

Minun piti kirjoittaa toinen osa "Olen, siis hengitän" -postausta. Mutta en osaa. En vain pysty siihen. Vaikka aloittaisin miljoona kertaa, en silti osaa muotoilla sanoiksi kaikkia niitä tunteita ja ihmeellisen ihania ja kamalia hetkiä joita minulla on tuon ihmisen kanssa. Siitä ei vain voi kirjoittaa, se pitää kokea. Ja minä olen kokenut. Joten toista osaa ei siis tule. Noin, nyt se on sanottu ja minä voin jatkaa normaalisti tämän blogin parissa, joka on jäänyt taas pahasti huomiotta. 

Tahdon vain sen villapaidan ja tuoksun.