7 random facts

En taaskaan saa nukuttua painajaisten takia. Unet, joissa joudun vedenpinnan alle saavat minut aina paniikin valtaan. Varsinkin jos mukana on ihminen josta välitän. Painajaisesta herättyäni suuntaan siis usein tietokoneelle pohtimaan elämän suuria kysymyksiä. Nyt en kuitenkaan koe olevani oikeassa mielentilassa kestääkseni sitä, joten tympääntyneenä omaan itseeni ja vikoihini päätin tehdä tämän jo pienen ikuisuuden blogeissa pyörineen "seitsemän satunnaista faktaa" -haasteen. Todella mielenkiintoista, mutta lets give it a go.

1. Mun koti on Mariankatu. Ei mun kämppä, ei mun luokse, ei meille. Mariankadulle, Mariankadulla, you know.

2. Juon tosi paljon mehua. En juurikaan välitä limsoista tai muista sellaisista. Ja mehun pitää olla tiivistettä, ei sitä valmista juomaa. Mun kaapeista löytyy varmaan miljoona tyhjää mehukattikanisteria koska mä en tiedä minne ne pitää viedä.

3. Olen hirveä kielioppinatsi. Sen takia mun on erittäin vaikea ottaa tosissaan/arvostaa/pitää vertaisenani ihmistä, joka ei osaa yksinkertaisia kielioppisääntöjä, tekee alkeellisia yhdyssanavirheitä, lyhentää sanoja raivostuttavaan muotoon (esim. jotain > jtn) ja/tai kirjoittaa murteellisesti esimerkiksi jättämällä kaksoiskonsonantit kokonaan pois. En ole kuitenkaan sokea omille virheilleni ja saatan pohtia jopa puoli tuntia melko simppelin lauseen rakennetta ja oikeellisuutta. Tyhmä minä.

4.  Ihmiset saa minut vaivautuneeksi. Olen todella huono sosiaalisissa tilanteissa enkä pysty käsittämään miksi kiinnostan toisia niin valtavasti. Lähes jokaikinen päivä saan kuulla kuinka erikoinen, mielenkiintoinen ja ihmeellinen olen. sano mikä tässä on ihmeellinen. En itse koe olevani mikään special snowflake enkä tahdokaan olla sellainen.

5. Innostukseni on kausiluontoista. Kirjat, elokuvat, sarjat, nettisivut, piirtäminen, kirjoittaminen, sarjakuvat, kaikilla on oma jaksonsa. Ja edellämainitutkin voi eritellä vielä vaikka kuinka moneen luokkaan. Joskus innostun piirtämisestä niin että raahaan luonnoskirjaa joka paikkaan ja olen jatkuvasti kynä kädessä enkä pysty nukkumaan sormien syyhyämisen takia. Sitten se vain loppuu. Internettiä selatessani saatan törmätä mielenkiintoiseen mangaan jota luen silmät ristissä seuraavat kahdeksan tuntia putkeen, menen nukkumaan ja unohdan kyseisen sarjakuvan olemassaolon täysin.

6. Peilit ja pimeys ei sovi yhteen. Kaivonkansille ja junanraiteille ei saa astua. Punaisia päin ei kävellä ja aina kuljetaan suojatien yli jos sellainen vain on. Avaimien mukanaolo tarkistetaan päivän aikana ainakin kaksikymmentä kertaa. Suihkussa ei voi seisoa. Elämän pieniä pakkomielteitä.

7. Tuntuu hassulta kun asiat on hyvin. Mutta nyt on ikävä sitä toista. Ja tekee mieli tupakkaa. Ja kello on kuusi lauantaiaamuna ja olen Vilniemellä mun äidin koneella.

Minä sanon että olen rakastunut sinuun

Lähdit taas. Täällä tuntuu niin tyhjältä kun et ole vieressä metelöimässä. Tekemässä selväksi että olet olemassa, tässä ja nyt, minun kanssani. Kaipaan sitä miten hellit, pidät vieressä ja paijaat. Sitä miten puristat niin kovaa että huudan kivusta, kynsiäsi selässäni ja kättäsi suullani. Mustelmia ja naarmuja sinun jäljiltäsi. Sitä ihanaa rakastavaa mieletöntä ihmistä joka olet. 

Mä haluan että tämä toimii. Tahdon sun kanssa lapsia, tahdon kaikki ne kadotetut päivät, videopelit, piirretyt, päiväunet, sunnuntait sängyssä, aamukahvit yhdessä, kiukuttelut, ilot ja surut. Piirrustuksia, hyväilyjä, keksejä, joulukirkko, kirjastoja ja museoita, kamalat humalat ja yhteiset suunnitelmat. Tahdon myöhästyä koulusta sinun takiasi, tahdon juosta lumisateessa sinua pakoon, tahdon kokea ensimmäisen junamatkani kanssasi. Ulkomaanmatkoja, taidegallerioita, kirpputoreja, uusien kirjojen tuoksu, kynän rapina paperilla, erikoinen musiikkisi. Rajua seksiä ja hankalia kylpyjä yhdessä. Nauramista ihan kaikelle. 

Sinä olet se mistä elän. En usko että olet koskaan nähnyt minua näin vilpittömän onnellisena, hymyilemässä kaikissa valokuvissa, ilman sitä kasvojen takaa paistavaa tuskaa jota en koskaan onnistunut kunnolla piilottamaan. Anna tämän jatkua. Koska jos lähdet taas, minä kuolen.

Hushabye

En pidä muistoista. Ne tekee niin kipeää. En tahdo enää uusia muistoja. En aikoihin. Mieluummin turruttaisin itseni jokapäiväisyyksillä kuin tekisin mitään joka jää jollain tavalla mieleen. Herätys, töihin, työkaverit, kotiin, kirjoja, pelejä, ruokaa, lääkkeitä, unta. Seuraavana päivänä sama uudelleen. Viikonloppuna yksin alkoholia, pelejä, kirjoja, paljon unta. Uusi viikko alusta. Ehkä perhettä aina toisinaan. 

Mutta ihmiskontakteja? Ei. Tee saatte minut elämään ja kokemaan. Enkä ole valmis siihen. En pysty siihen.

Se sattuu liikaa.

But I'm scared I'll get scared

Do you believe you're missing out?
That everything good is happening somewhere else
But with nobody in your bed
The night is hard to get through

And I will die all alone
And when I arrive I won’t know anyone

Well, Jesus Christ, I’m alone again
So what did you do those three days you were dead?
Because this problem's gonna last
More than the weekend
 -Brand New

There is always someone who cares for you

I had the coolest dreams to be someone somebody really needs in a metro bus whatever anxious without you you help them get through make em feel better.

Noin kirjoitin heti päiväunien jälkeen että muistaisin kyseisen unen varmasti tarkkaan. En osaa sanoa koska viimeksi olisin tullut niin vilpittömän iloiseksi asiasta, joka ei ole millään tavalla toisen ihmisen aiheuttamaa tai niihin liittyvää. Mä vaan hymyilin ja lähdin ulos. Kaikki tuntui vähän aikaa niin kovin erilaiselta. En tiedä.

Mä nautin muutenkin tänään. Auringonpaisteesta, sen villapaidasta ja tuoksusta mikä siihen on tarttunut, hyvästä kirjasta ja piirtämisestä. Kyllähän mä vieläkin pelkään. Ja tiedän että ihan koska vaan saattaa tapahtua jotakin mikä masentaa mut ja vetää pikkuisen alaspäin. Mutta en mieti sitä vielä. Tulkoon mitä tulee, ja kun se tulee.. Niin, sitä en tiedä.

Love in the most complex form possible

Mä pelkään. Mä pelkään niin paljon tällä hetkellä. Olet ollut niin ihana. Aivan erilainen kuin ennen. Kiltti, huolehtiva, välittävä. Mä pelkään että olen tottunut siihen. Että odotan sitä vastaisuudessakin. Entäpä jos olet taas sama kylmä välinpitämätön itsesi seuraavalla kerralla? Se murskaisi mut taas, tällä kertaa ehkä lopullisesti. Sä et saisi tehdä näin. Joku päivä mä en enää kestä sun mielialanvaihteluita. Ja mitäköhän sitten tapahtuu? Ehkä mä pääsen yli. Totean etten ansaitse sun kaltoinkohtelua. Tai sitten menetän kaiken toivon ja päädyn takaisin alkuun. Siksi ihmisraunioksi joka en enää koskaan tahdo olla. 

Mä tarvitsen vastauksia. Kerro mulle mitä sä haluat. Ehkä me voidaan yhdessä keksiä jokin ratkaisu. Loppujen lopuksi en kuitenkaan vaadi kovin paljoa. Vain sitä etten enää pelkäisi. En mä olisi sinulle millään lailla paha. Hyvää vain. Toivottavasti sinäkin huomaat sen joskus. Afterall, ei me olla niin kovin erilaisia. Täydellisen epätäydellisiä molemmat.

Minäkään en aina jaksa

Minun piti tänään pisteyttää kuinka sosiaalinen olen asteikolla yhdestä neljään. Mietin pitkään mitä laitan. Töissä, meidän neljän hengen ryhmässä, olen hyvinkin sosiaalinen ja aina aukomassa päätäni, ehkä jopa riesaksi asti. Ystävien kesken, joo. Puolituttujen seurassa en todellakaan. Ja kaikki nämäkin vaihtelevat mielialojen mukaan. Joskus vietän päivät pitkät erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa nauttien joka hetkestä ja toisinaan saatan viettää viikkoja pelkästään töissä käyden ja yksin kotona. Eikä se haittaa minua. 

Ystäväni tuntevat minut tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen että sellaista tapahtuu eivätkä nosta meteliä sen takia. Mutta entäpä uudet tuttavuudet, ihmiset joita en ole koskaan tavannut oikeassa elämässä, ei-niin-tärkeät kaverit? Suurin osa ei ymmärrä. Minua, luonnettani, tapojani, persoonaani. Enkä minä jaksa selittää. Ahdistun teksti- ja yksityisviesteistä, joissa tivataan miksei minusta kuulu mitään. Niistä paistavasta loukkaantuneesta sävystä. En osaa vastata. Leikin etten ole saanut mitään yhteydenottoja. Ja jos ne jatkuvat, puolustaudun. Ja usein kuulostan kylmältä ja välinpitämättömältä, tylyltä.  Ennakkoluulojen valtaamalta.

Mutta minäkin olen vain ihminen. Minulla on oma elämäni ja maailmani. Kirjoja, piirrustuksia, kappaleita. Tyynyjä peittoja ja pehmeä sänky kahvia tupakkaa kylpyjä kuumia suihkuja itkuja suruja murheita iloja onnenhetkiä. Antakaa minun nauttia niistä. En minä pahaa tarkoita. Kyllä sinä minusta vielä kuulet taas. Neljän päivän, kahden tunnin, kolmen viikon päästä. En minä ole kaveri vain silloin kun haluan. Tuttu, perheenjäsen, sukulainen. Olen sitä aina. Mutta minäkään en aina jaksa.

Until the Day You Die

Viiniä. Viskiä. Eeppinen tappelu. Tupakkaa keittiön ikkunasta ja harhailua ilman kenkiä. Vierekkäin nukahtaminen ja pään paijaus aamulla. Kuorsausta. Uninytkähtelyjä. 

Hassua. Ihan kuin oltaisiin palattu takaisin alkuun.  Se tuntuu mukavalta. Ja samalla tiedän että petyn valtavasti kun vastaavaa ei tule tapahtumaan pitkiin aikoihin. Se jää nähtäväksi.

I'm fine, I'm just not happy.

There's a light that never goes out.

So, this is what love is.

It's like being tied to a big, mad train.

You're in my mind you're in my heart

Sä sanoit että sun suurin virhe on se kun annat ihmisille toivoa. Toivoa asioista, joita et voi toteuttaa. Toivoa tapahtumista joita et voi tarjota. Mä väitin ettei se mene noin. Että sä olet jotakin muuta. Taisin erehtyä.

Makasin eilen illalla sängyssä ja itkin. Mulla oli niin paha olla. Kaiken takia. En uskonut että jaksaisin enää kauaa. Pelkään tätä maailmaa. Päädyin ottamaan suhun yhteyttä vaikken ollut tehnyt niin viikkoihin. Mutta mä en keksinyt ketään muutakaan. En mä odottanut että vastaisit. Mutta sä teit niin. Ja jo se kolmen lauseen viesti sai mut rauhoittumaan ja nukahtamaan. 

Ja toivon heräämään.

Toivon mistä? Kaikesta mahdollisesta eikä mistään erityisesti. Mutta kaikkein eniten siitä että ehkä, ihan vaan ehkä ja tosi pienesti, sinä välität. Mä olen koko tämän ajan yrittänyt etsiä merkkejä siitä mutten ole sellaisia löytänyt. Olen kuullut että sellaisia olisi, mutta se on vain muiden mielipide. Itse en ole saanut mitään kouriintuntuvaa todistetta siitä. Mutta nyt en enää odotakaan sitä. Vaan sinua, että palaat vielä joskus takaisin. 

Sydämentykytysten kanssa voi elää. Aion yrittää.

Do you remember?

"Hey Michel how's life are you ok
I wonder if you ever think of me"

Minulla on sua ikävä. Suuri. Siitä on vasta kaksi viikkoa mutta se tuntuu niin paljon pidemmältä. Tahdoin soittaa sulle eilen. Tuntui niin pahalta, jotain oli sattunut. Mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Kai ajattelin että se olisi luovuttamista. En tahdo kuulla ääntäsi siinä pelossa etten kuule mitään muuta kuin sen ikävän välinpitämättömyyden. Se olisi vain pahentanut asiaa. Antaisin aika paljon jos pystyisin unohtaa sinut. Vaikka vain siihen asti kunnes olet taas oma itsesi ja välität. 

Tavataan taas. Ehkä.

I guess I might just die.

Pahoittelen jo näin etukäteen että tämä teksti on todennäköisesti sekava. Mulla on vain niin paljon sanottavaa enkä osaa jäsentää ajatuksiani millään lailla asian suhteen.

Päätin vihdoinkin etten vaivaa enää päätäni tällä ihmisellä. Tai no, tietenkin se tulee vaivaamaan vielä pitkään, mutta totesin että parempi on vain antaa olla, tiedättekö? Ettei soita eikä tekstaa. jos hällä on asiaa niin ehkä hän ottaa sitten itse yhteyttä. Ainakin toivon niin. Mutta samalla se repii mua kappaleiksi. Kun on niin kiintynyt ihmiseen eikä saa siltä läheskään sentasoista huomiota mitä ansaitsisi. Tai saa huomiota, muttei koskaan tiedä milloin. Yhtenä päivänä saatan olla hänelle tärkein ihminen mitä löytyy, toisena taas sivuutetaan totaalisesti. Mä en ymmärrä. Mä hajoan tähän tilanteeseen. Tahdon purkaa raivoani mutta en tiedä mihin. 

Mä en voi puhua hänelle. Hän ei kuuntele. Mä tiedän että mun pitäisi antaa hänen mennä. Mutta iso osa musta tahtoo upottaa kynnet tämän ihmisen lihaan ja pitää tiukasti kiinni kunnes se asettuu. Mutta kun hän ei asetu, ei minun kanssa. Tämä ihminen olisi voinut olla mun, ja olikin, ihan hetken aikaa. Mitä tapahtui, en tiedä. Ei hänkään, ainakin näin väittää. Mä vaan hajoilen yksinäni. 

Mä tiedän että mun pitäisi jatkaa eteenpäin, unohtaa ja voimistua. Ei se kauaa kestäisi, muutamia kuukausia. Mutta ongelma on se että tämä ihminen ei oikeasti tahdo luopua kenestäkään. Ja ehkä sillä on vähän kieroutunut persoonallisuus. Viimeksi kun pääsin yli, unohdin, irrotin ja löysin korvaavan ihmisen, hän tuli takaisin. Samanlaisena rakastavana ihanana itsenään mitä oli ensimmäiset pari viikkoa. Ehkä jopa vähän parempanakin. Mä olin kahtaalle revitty. Olisinko välinpitämätön vanhaa kohtaan ja pitäisin tiukasti kiinni uudesta? Vai antaisinko toisen mahdollisuuden? Päädyin jälkimmäiseen. Eikä se hyödyttänyt mitään. Ja mä tiedän että näin tapahtuisi seuraavallakin kerralla.

Tahdon sen pois mun päästä. anna mun olla. Jätä mut rauhaan. Mutta itsehän minä sen aiheutan. Minäminäminä. Tahdon olla tunteeton.

Step one you say we need to talk.

I am dying of loneliness.

Mä olen aina ollut vähän syrjäytyvä ja viihtynyt omissa oloissani, joskus vähän liikaakin. Mutta nyt ei ole enää kyse sellaisesta yksinäisyydestä. Mulla ei ole täällä Kotkassa ystäviä, vain muutama kaveri. En tiedä voiko niitä kutsua edes sillä nimellä. Nykyisin olen siis pääasiallisesti yksin himassa tai sitten Jaakossa piirtämässä. Joskus turhaudun niin pahasti etten tahdo liikkua minnekään mutta silti joku vietti ajaa minut ulos ja ihmisten pariin, vaikka sitten vaihtaisinkin vain pari sanaa joidenkin tuttujen kanssa. En tahdo olla yksin. Tahdon jonkun joka on minun kanssa ilman että sitä tarvitsee sopia kolme päivää etukäteen ja sitten vielä siirtää kahdella päivällä odottamattomien juttujen takia. En tiedä. Ehkä mä olen sellaisessa elämäntilanteessa etten pärjää täysin yksin. Mutta kai sitä haluaa leikkiä vahvaa ja pitää nää jutut sisällä. Olen muutenkin melko pidättyväinen kertomaan omista jutuistani.

Pahoittelen jos vaikutan itsesääliseltä paskalta. Mutta tämä nyt on ainut paikka minne voin edes vähän purkaa tuntojani.

True and inner me.

It's okay I'm okay I'm alive everything is fine.

Morris Memo excoriatio

Joskus on niin vaikeaa kirjoittaa tänne.

Shit Brickhouse

The girl with blue fingernails. She's dying. Stop her.

Tää ohimenevä, onks tää mun elämä?

Tänään mä jäin miettimään että miksi se on niin kamalaa, jos ihmisellä on niin kova kiire elämässä, ettei ehdi olla sosiaalinen? Heti sut julistetaan pannaan, jos kerran jätät tervehtimättä. Jos kerran olet kärttyinen ja kiireinen kun saat tekstiviestin ja vastaat siihen niukasti. Jos yhtenä viikonloppuna haluat maata himassa ja lukea kirjoja? Ja sitten kun kiire helpottaa, järjestelyt on saatu kuntoon ja elämä alkaa taas sujua, huomaat ettei keneenkään voi enää ottaa yhteyttä ilman, että siitä vedetään palkokasvi sieraimeen. 

Onko elämän ykköspäämäärä ja prioriteetti se, että miellytetään ystäviä, kavereita ja tuttavia? Ei minulla ainakaan, pahoittelen. Tietenkin ne on tärkeitä, eihän sitä kukaan kiellä, mutta että heittää kaikki muut asiat taka-alalle vaan sen takia, että kaverit käskee? Kyllähän mä sen ymmärrän, että toiset elää vielä siellä ihanassa autuudessa, kun saa/pitää asua kotona, ei tarvitse etsiä asuntoja ja säilytellä kuitteja sun muita laskuja, mutta hei. Kyllä teillekin tämä joskus vastaan tulee. Älkää olko niin ankaria.

 
Mä tiedän, etten ole ihan parhaimmasta päästä ihmisenä. Mutta ainakin yritän olla edes mukiinmenevä. But hey, whatever. I'm awesome on my own, too.


photos via weheartit

Why did you leave?

Toivon aina, että se olisin minä jota ajattelet. Mutta sellasta tapahtuu vaan jos maailma syöksyy radaltaan. Mikset voi myöntää että sulla on ikävä? Tekisi asioista monella tapaa helpompia. Ei ole elämä elämää jos se tärkeä osa puuttuu. Ei se saisi olla vaikeaa tai kiellettyä kertoa. Mutta luulen, että tämän asian kanssa on. 

weheartit