Jos joku sanoo minulle että olen yksi iso mysteeri eikä minusta pääse jyvälle vaikka olisi kuinka hyvä lukemaan ihmisiä, olen onneni kukkuloilla. Se on tosi hienoa omalla tavallaan ja typerän tyydyttävää jos joku on sitä mieltä että sinussa on jotain salaista, jota ei voi sormella osoittaa. Jotain, mistä ne ihmiset tahtoo saada selvää. Minä ainakin pidän paljon sisälläni enkä tykkää avautua ihmisille vaikka annankin sen kuvan että olen toisinaan jopa liiankin avoin normaaliin verrattuna.
Mutta samaan aikaan se on tosi pelottavaa. Koska se joku, mikä on niille mysteeri, voi olla ihan mitä vaan. Ja jos se ei ole huono juttu, jonka paljastuminen voi johtaa siihen että minä en olekaan enää kiinnostava ( =tervejärkinen), niin sitten se on se, ettei mitään mysteeriä enää ole. Ja se voi/useimmiten johtaa siihen ettei minuun kannata enää tuhlata aikaa.
Minun koko elämä täyttyy signaaleista, jotka on niin ristiriitaisia että ne saa minut käpertymään yhdeksi surkeaksi epätoivon möykyksi koska en tiedä mitä tehdä. Tahtoisin niin kovasti olla vain ihminen, joka ei viehätä muita vain siksi että niissä on jotakin selvitettävää. Avattavaa. Jotain, joka kiinnostaa vain siksi koska se ei ole selvästi näkyvillä. Minä en jaksa enää miettiä sitä kuka olen. Minä olen minä, tylsät ruskeat hiukset ja tylsät vihreät silmät ja tylsä luonnollinen meikki. Se olen minä. Tämä olen minä, tänään ja huomenna, en välttämättä vuoden päästä mutta tällä hetkellä kyllä.
En anna alkoholin ja surullisen tarinan menneisyydestäni viedä pois sitä joka olen. Vaikka ne tekevätkin minusta joidenkin silmissä kiinnostavan. Koska minusta ei ota selvää. Miksi minua edes kiinnostaa se mitä muut minusta ajattelee? Jaa-a. Kai se on jollakin tapaa osa sitä suurta mysteeriä jota tämä pikkulintu on. Ja silti elämässäni on ihmisiä, jotka ovat vieläkin suurempia mysteerejä kuin mitä minä olen useimmille.
Te ihmiset, joita mysteerit kiehtovat. Antakaa meille aikaa. Lupaan, ettemme tuota pettymystä.
