A Kiss to make it better

Tänään oli taas parempi päivä. Ehkä muutos tekee hyvää, en tiedä, mutta peilikuvalle on ainakin tultu hymyiltyä idioottimaista valtavaa hymyä. Ja olo muuttui vielä paremmaksi kun pedollakin oli aikaa nähdä. No, puoli tuntia, mutta ostin sille kahvin ja tarjosin savukkeita ja se oli onnellinen. Kehuikin minua vähän. Kuten eilenkin kun sanoin jotain hassua, mikä sai sen nauramaan suuresti. Se on mukavaa. Varsinkin se kun se tänään sanoi että mennään kahville kun se tulee takaisin. Ihan itse. Ehkä tämä tästä sujuu. Ehkä meistä tulee kavereita. En tiedä, mutta pään ja hengityksen keveydestä päätellen olen oikealla tiellä.

Life is grey

Herään keskellä yötä ja olen kamalan yksinäinen. Tekee mieli soittaa pedolle, mutta en tee niin koska tiedän ettei se ilahdu. Sen sijaan otan lisää lääkkeitä, käperryn sänkyyn viisi tyynyä seuranani ja toivon että nukahtaisin pian. Näen sekavia unia, missä sekin esiintyy. Herään kymmeneltä ja olen surullinen. Aina vain surullinen. Koulussa nauran, mutta silti painaa mieltä. Ehkä tällä kertaa olen terapiassa täysin rehellinen? Ehkä minä saan tällä kertaa apua, ehkä minulle kerrotaan miten paholainen karkotetaan. 

Imeskelen halpoja tikkareita ruoankorvikkeena. Ennen niin söpön pullea vatsa on kutistunut melkein täysin litteäksi. Kylki- ja lantioluut paistavat näkyvästi ihon alta. Lakkaan itselleni jäätelönväriset kynnet enkä ajattele asiaa. Villapaidat on kaivettu kaapista jo viikkoja sitten. Aina on kylmä. Luen Yökappaleita ja kutistun. Poltan parvekkeen nojatuolissa tupakkaa ja kutistun. Koulussa, kaupungilla, kirjastossa, kaupassa, kaikkialla vain kutistun. Tarvitsen kipeästi uudet housut, mutta en raaski ostaa sellaisia, koska kutistun. Jouluun mennessä minusta ei ole jäljellä muuta kuin henkäys vain.

Toisinaan on ikävä äitiä ja isää ja siskoja ja veljeä. Ulkona on melkein häikäisevän aurinkoista, mutta haistan ja maistan syksyn. Sen saman mikä on jatkunut jo pitkään sisälläni.

Ei mikään mies vaan sairaus

Teen hidasta kuolemaa. Annan sen tapahtua. Olen heikko, en pysty sulkemaan sitä pois. En syö, housut roikkuu löysinä ja sormukset yrittää pudota sormista. Rintakehän ksylofoni paistaa keltaisen valon alla ja solisluut muuttuvat kahvoiksi, joista pitää kiinni kun käpertyy sikiöasentoon itkemään. Kaikki tämä vain yhden ihmisen takia. Sen aiheuttamana.

Se on sairaus joka on tarrautunut tiukasti kiinni minuun, sielun syvyydelle, tehnyt pesänsä sinne missä pitäisi olla tervettä, puhdasta ja valoisaa. Mutta siellä on likaista ja tomuista, kuivunutta verta ja nokea. Se on tullut jäädäkseen ja vaikka kuinka yritän ajaa sitä pois, en silti yritä tarpeeksi. Hätistelen kädelläni, innottomasti ja vähän sinnepäin. Koska pelkään kuolevani ilman sitä.

Se aikoo lähteä ulkomaille muutaman kuukauden päästä. Joksikin aikaa. En tiedä mitä sitten tapahtuu. Vatsaan koskee asian ajattelukin, rintaan laskeutuu painostava möykky joka tukahduttaa hengityksen. Miksi minusta tuli tällainen? Yritän olla sille niin kovasti mieliksi jotta se huomaisi minut taas ja pitäisi tiukasti kiinni ja lämmittäisi minut, sulattaisi jäästä ja saisi auringon paistamaan. Rukoilen yhtäaikaisesti sekä jumalaa että paholaista, tarjoan kaikkea mahdollista, mutta kukaan ei kuule. Puristan käsiä nyrkkiin ja itken, universumi on kadottanut minut eikä se kuule huutoani.

Onko huutoni koskaan ollut kuuluva?

Pieniä hetkiä

Seison aamuisin bussipysäkillä ja katselen levottomana ympärille. On kylmä. Sormia paleltaa. Ei tänäänkään. Menen bussiin ja toivon että se tulee myöhemmin kouluun. Koska ne hetket on minun päivän kohokohtia. Kun se tulee tauoilla itse minun luokse, kertomaan asioitaan. Ja minä vain kuuntelen ja katson, silmä tarkkana yritän taltioida sen kaiken mieleeni, hymyilen välillä ja sanon jotakin pientä, mutta muuten vain olen, imen sen sanoja itseeni, tuijotan herkeämättä niitä kasvoja joita rakastan. Sietämättömästi. En saa millään tarpeekseni.

Ja jos hyvin käy, se tulee minun viereeni linja-autossa kun lähdetään kotiin. Silloin voin tuntea sen tuoksun, sen mikä tulee uniin asti ja herään itku kurkussa. Unohdun katselemaan sen jalkoja. Vatsaa. Käsiä. Ne olivat joskus minun, tai ei minun, mutta minä sain niitä koskettaa ja pitää niistä kiinni ja joskus se laittoi ne minun ympärille ja suuteli otsaa. Satunnainen hymy, sen puolesta voisin vaikka kuolla, mitä vain että saan katsella sitä, nauttia niistä pienistä hetkistä. Uskallan ehkä salaa nojata ihan vähän sen käteen, mutta en kauaa koska pelkään että se vetää sen pois. Ulkoisesti olen rauhallinen mutta sisällä on myrsky. Niin iso etten tiedä millä sen saa aisoihin.

Muistan vieläkin sen ensimmäisen suudelman. Sen minkä se minulta varasti.

Kynsilakkaa ja kahvia

Pedon kanssa sunnuntaikahville. Pelottaa. En ole nähnyt sitä yli kahteen kuukauteen muuta kuin vilaukselta. Mutta samaan aikaan en jaksaisi millään odottaa. Se oli kultainen ja osti minulle maailman hienoimman julisteen tuliaisiksi reissultaan ja se on suuri ja tulostettu kunnon paperille ja sillä on merkitystä. Eikä silti sille itselleen mitään. En tiedä mitä teen.

Tänään olen syönyt juustoa. Eilen söin piltin. Ja join paljon kahvia. Tänäänkin juon paljon kahvia ja olen polttanut muutaman savukkeen. Pitäisi mennä kirjastoon.