New Years End

Tissit paljaana parvekkeella kuuntelemassa rakettien pauketta. Onneksi miinusasteita oli vain muutama hassu, ei sillä ettenkö olisi silti ollut puolialasti vaikka pakkasta olisikin ollut lähemmäs kolmekymmentä. Jokin siinä fiiliksessä, kun polttelet tupakkaa yksin ja mietit miten muut ihmiset, normaalit ihmiset, viettävät uutta vuotta, saa minut jonkin omituisen onnen valtaan. Tässä minä olen, minä vain, hymyillen, ehkä ajatukselle siitä että kohta joku liian varhainen lintu harhailee humalassa kotiinpäin ja näkee vain hohtavanvaalean yläruumiin satunnaisella parvekkeella. Tai ehkäpä mietin jotakin aivan muuta, sitä miten Peto on poissa, se on vain joku poika joka joskus tuotti tuskaa, muttei pysty siihen enää. Aatteita siitä miten jonain päivänä minäkin saan juoda alkoholia ilman huolestuneita katseita, ajatuksia keväästä, linnuista, metsistä joissa kuuluu vain tip-tip-tip kun vesipisarat putoilevat pehmeään aluskasvillisuuteen.

Puukko vyöllä, kirjeveitsi taskussa, tuntolevy ja hopeadollari kaulassa, painava kivi kädessä ja rautaiset kärjet kengissä. Kaulahuivi, huppari, neule, villapipo kännykkä soitin sytkäri tupakka-aski bussikortti ja miljoona murhetta, traumaa, selvittämätöntä tapahtumaa pahaa oloa hyvää oloa unisuutta vihaa onnea ONNEA. Violetit varjot silmien alla ja väsynyt vihreä katse. Pitkät ripset. Niistä on pienet pikkulinnut tehty. Ja jos ei kaikki niin ainakin tämä. Kissapopoista ja ylipolvensukista. Eriparisista risteistä ja kahdesta hopeasydämestä. Taskussa pullollinen viskiä ja salaiset haaveet. Pettymys riemu voittajafiilis.

Hyvää uutta vuotta, he sanovat. Minä sanon että hyvää vanhan vuoden loppua. Tällä erää. 

Sumppusulka

Taas sitä mennään, ojasta allikkoon. Isä teki vuosisadan typerimmän tempun ja passitti minut Kuopioon kun uskoi että täällä minut laitettaisiin lukkojen taakse. Jos se olisi hetkeksi pysähtynyt miettimään, se olisi tajunnut miten mahdottoman tyhmä se on. Koska minä olen aikuinen ihminen, joka on melkoisen hyvä puhumaan itsensä pois haastavista tilanteista, ei koko jutusta tullut yhtään mitään ja isä joutui lähtemään luu kädessä kotiin ja jättämään tyttärensä oman itsensä armoille. Joten tässä minä myhäilen tyytyväisenä sängyssä ja mietin seuraavaa siirtoani. Osa minusta haluaa parantua, mutta osa ei. Ja se jälkimmäinen osaa olla aika vahva.

Anteeksi äiti ja isä ja muut rakkaat. Tämä tyttö suuntaa pohjalle vielä kerran.

Thoughts of a Dying Alcoholic

En tahtoisi olla täällä. Tahtoisin pois. Alkoholijuomia on tarjolla vain viinilaatua, ja sehän ei minulle käy. Mieluummin joisin itseni pöydän alle jo nyt, mahdollisimman vahvoilla viinoilla. Aamupäivä meni hyvin, koska sain melkein heti alas istuttuani eteeni riisipuurolautasen lisäksi alkoholipitoista glögiä, jota oli vahvistettu entisestään parilla sentillä Leijonaa. Kurkkua poltteli ja korvensi, mutta mieluummin sitä kuin sydäntä. Myös yhden tähden jallu kohotti tunnelmaa ja olin vähän aikaa ihan siedettävä. Sitten taistelu alkoholista alkoi, joka sai minun sisareni, nyt ylennetty äidiksi, polttamaan päreensä ja minähän en siedä juuri ketään, joka arvostelee minun alkoholinkulutustani. Asia on minun omani, enkä tahdo että kukaan puuttuu siihen. Olin miten samanlainen kuin pappa tahansa, alkoholismini on asia, jonka ei pitäisi seisoa kivan perhejuhlan tiellä.

No, seisoopa kuitenkin. Minä olen täällä vain yhden surkeiden sattumusten sarjan vuoksi. Jos en olisi pudottanut puhelintani lumihankeen, olisin ehkä pystynyt puhumaan itseni irti koko joulusta ja viettämään pyhäni omassa sängyssäni makaillen ja elokuvia katsellen. 

Ainut syy, lyhyesti ja ytimekkäästi (sanonta, jopka kiteyttää koko olemukseni), on se että minulla on velvollisuus. Siskon vauva, jonka sylikummi minä olen. 

Tahtoisin tieää,  mitä toisella puolella on. 

Lupasin lähteä laitokseen vuoden alussa. En tahdo, koska laihtuminen on niin hyvällä mallilla. 

We can roll ourselves over 'cause we're uncomfortable

En ole syönyt neljään päivään ja se näkyy vartalossa. Terve vaan ksylofoni ja solisluut, kappas vaan, lantiollakin on luita, mitäs tämä on! Ja selkärankakin vielä, jopas nyt jotakin.  Elämä on kummasti helpompaa kun täyttää masunsa viinalla eikä huolehdi huomisesta. Valitettavasti kyseisen tavan sivuvaikutuksia ovat muunmuassa päätökset soittaa entiselle poikaystävälle ja uhata tappaa sen perhe, jos se kertoo minun äidille siitä että yritän parhaani mukaan leikellä itseni verenpunaisiin osiin. 

Samaan kastiin kuuluvat iltaiset linja-automatkat toisen entisen poikaystävän luo hoivattavaksi vaikkei edes tiedä onko se kotona. Minun onnekseni kyseinen ilmestys avasi kuin avasikin minulle oven, oli tosi vihainen ja paketoi käteni vanhalla t-paidalla. Nyt haistelen niiden rippeitä koska niissä on sen tuoksu. Nukuin sen inhottavalla patjalla ja yritin etsiä punaisia hiuksia, jotka paljastaisi kaiken. Se herätti minut, säikähdin ja se pyyteli vuolaasti anteeksi. Aina kun nousin se kysyi huolestuneena mihin olen menossa. Tarkasti pulssinkin noin neljä kertaa. Välittäähän se, vaikka yritän itselleni muuta uskotella. Helpompaahan kaikki olisi jos sitä ei kiinnostaisi paskaakaan. 

Niin. Helppous. mistä minä edes tiedän mikä tekisi elämästä helpompaa? Minä itse en ainakaan yritä osallistua kyseiseen asiaan, vaikka olenkin varmaan ainut ihminen joka sen elämän helpommaksi tekee. Kunhan vain haluaa. Mutta minä en tahdo. 

Mieluummin makailisin sängyssä kaiket päivät, lukisin kirjoja ja sivistäisin itseäni. Karkottaisin ihmiset ympäriltäni ja hautautuisin mitättömyyteen. Se on varmaan minun joulutoive. koska minä en pysty. On niin monia ihmisiä jotka ovat uskomattoman huolissaan minusta enkä tahdo sitä. Unohtakaa minut. Antakaa minun vajota tyhjyyteen ja olemattomuuteen ja silloin kaikki on hyvin. 

Älkää tarjotko minulle kaakaota. Tiedätte etten voi sietää sitä.

I want to know what's on The Other Side

Kykyni jaksaa on kadonnut johonkin.

Kykyni syödä on kadonnut johonkin.

Kykyni välittää on kadonnut johonkin. 

Kykyni olla olemassa on kadonnut johonkin.

Kykyni pitää itsestäni on kadonnut johonkin.

Sitä ja tätä eikä missään mielessä tuo

Solukämpässä tupakoiminen kuuluu todennäköisesti niihin asioihin jotka ovat tiukasti kiellettyjen listalla. Mutta minä en välitä, yllätys. Soitin pedolle, puhuin sen kanssa puoli tuntia albiinohirvistä ja siitä miten Kanadassa on biisoneita, joka oli ehkä paras tieto vähään aikaan. Mulla on sormet turkoosissa musteessa ja iho täynnä mustelmia. Tietenkin. Olen jotenkin onnistunut jopa nukkumaan, vaikka pitkittäin auki revityt reiteni vastustavat ideaa voimakkaasti. Tarvitsen siis tänään omaa sisar Hento Valkoistani levittämään rasvaa haavoihin, joista en vieläkään itse välitä. Kuten en niistä edellisistäkään.

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko lähden Kuopioon mielisairaalaan tutustumaan päästään sekaisin oleviin ihmisiin tai pakkaan kolmet varapikkuhousut, kaksi hametta ja ehkä kolme paitaa ja hyppään lentokoneeseen, joka vie minut haistelemaan Pekingin tuulia. Tai Bulgariaa, ehkä Unkaria. Jonnekin, jossa voin istua kadunvarsikahviloissa kirjoittamassa Moleskine -muistikirjaani, jossa peruukinkäyttöä ei katsota pahalla ja jossa voin kysyä ohikävelevältä tyypiltä, onko sillä nukkumapaikkaa vapaana. Mua ehkä enemmänkin houkuttaa ne varapikkuhousut ja kuulokkeista tauotta blastaavat biitit kuin mielisairaala ja joulu tyttöjen kanssa. Vaikka rakastankin mun likkoja. Almaa, Ellaa ja Inka-Liisaa. Alma, joka oli mun nimi. Mun tytön. Mun ainoan lapsen. Ja josta luovuin vaan siksi koska tajusin etten mä todennäköisesti tule ikinä saamaan mun omaa vauvaa. Ja vaikka saisinkin, ruttu tahtoo ehkä enemmän serkun jonka nimi on Isla ja joka osaa venäjää.

Mun Alma. Ainut asia jonka takia jaksoin. Nyt on Isla, joka saa mut vaan hinkumaan Pekingiin.

"Meidän ei pidä tehdä tätä enää"

"Vittu sua. Vittu sun kanssa. Vittu miks sun pitää olla tuollainen. Mitä sä muka voit välittää kenestäkään jos et välitä itsestäs paskan vertaa? Kerro mulle vittu se." Ei muistikuvia, ei kunnollisia. Saatoin kysyä kauhuissani "Mitä mä olen tehnyt?" kun katsoin verille raastettua ihoani. Taas. Aina. Muistikirja täynnä tekstiä josta ei saa selvää. Mitä mä olen ajatellut? Mitä mun päässä on liikkunut? Miten kauan se aikoo vihata minua ennen kuin leppyy. Mustekala ei voi ajaa polkupyörää, vaikka sillä on teoriassa kaikki siihen tarvittavat osat. 

Piti mennä kouluun. En pysty. Ehkä sitten kun saan itseni parannettua. Sänky, joka muistuttaa hautaa. Kaikkine tyynyineen ja peittoineen. Kirjoja selän alla. Lattialla pitsa josta jaksoin yhden palan. Vyötäröltä ja reisistä kadonneet sentit. Selkäranka jota en tiennyt olevan olemassakaan. Viiniä, viinaa, rauhoittavia, pää sekaisin, pakko saada koska ei tätä kestä.

Joulunpunaiset kynnet.

Terror

Ansassa. Ansassa. Ansassa. Se hymy. Se pirun hymy mikä piinaa minua päivin öin. Se tulee uniin, se odottaa joka nurkan takana, se on jokaisen lasin pohjassa ja jokaisen tyynyliinan kulmassa, jokaisessa kyynelessä. Jokaisen kirjan sivulla. Se ei jätä minua rauhaan. Ja ne silmät, sama juttu niiden kanssa.

Päästäkää minut pois.