Kesäsyksystä talvikevääseen

Olen täällä.

Täällä vaikka pitäisi olla nukkumassa. Tässä näin, juomassa viinaa. Palaan kuin lentäen ajassa taaksepäin, aikaan jolloin tämänhetkinen toiminta tämänhetkiseen kellonaikaan oli jokapäiväistä. Ei onneksi enää, sentään. Mutta ajoittainen verhon takana nuokkuminen kuuluu silti repertuaariini, on yksi bravuureistani. Se josta olen samaan aikaan äärimmäisen ylpeä ja jota myös häpeän koko sydämestäni. Se minulle kaikkein rakkain harrastus, nukkuminen, on jotain mitä minun ei ole oikein harrastaa oman mieleni mukaan ilman että koen sen vääryydeksi. "Enintään 8-9 tuntia vuorokaudessa ja mieluiten öisin ellei sille ole erityisiä rajoitteita." Olin varmaan edellisessä olomuodossani laiskiainen. Uni ja viina, ne ovat luovuuteni - minuuteni - perusta. Unestani ammennan kaiken ja alkoholi saa runosuoneni sykkimään. Se avaa portit. Ja silti en voi vain saada molempia ilman seuraamuksia.

Kun nyt pitäisi olla taas vastuullinen. Ei saa kadota synkkään pilveen, kieltäytyä puhumasta. Olla se keskiyön tyttö. Ja yritän saadakin tähän kaikkeen uuden suunnan. Olen lokakuusta asti hoitanut asioita ja soitellut virastoihin ääni täristen, sopinut aikoja ja tapaamisia ja täyttänyt hakemuksia hakemuksen perään. Tehnyt tarkkoja budjetteja niille kuukausille kun ei ole ollut mahdollisuutta saada rahaa. Ja tässä minä vain olen, ainoana saavutuksenani kokonaisuudessaan kustannettu psykoterapia yksityisellä. Minä kun vain haluaisin kirjastoon töihin. On turhauttavaa olla tyttö, jolla on vain yksi toivomus ja se on yksi toivomus liikaa. 

On minulla hyvääkin. Peto on nyt minun petoni, minun rakkaimpani ja minä hänen. Saan joka päivä kuulla/lukea ne kolme sanaa. Mutta se tarkoittaa myös yhtä lisäsidettä elämään. En minä sillä ettäkö se olisi huono asia, mutta toisinaan taakka. Miksi sitä kieltämään. Ehkä minun tulee olla se sairas lintupieni jotta voin elää täysillä. Vaikkei se mitään elämää edes ollutkaan. Seikkailijaa minusta ei ainakaan tule koskaan koska olen liian kiintynyt ideaan omasta sängystä, mukavuudenhaluinen kun olen. Ja nyt tarkemmin asiaa mietittyäni kyse ei varmaan ole edes sängystä vaan omasta tilasta. Oli se sitten kota, laavu tai viiden euron teltta. Niin kauan kun se ei ole kiistattomasti jonkun muun. 

Minä en ole kukaan

Tuntuu, ettei minusta koskaan tule mitään. En varmaan edes halua olla mitään. Ehkä haluan vain jäädä tämmöiseksi. Ei minusta ole saavuttamaan mitään. Mutta jos en yritä saavuttaa jotakin, jos en edes esitä, minä menetän taas kaiken. En tiedä välitänkö siitäkään enää. Välitänkö loppujen lopuksi mistään. 

Aina minulla on joku huonosti. Aina tämä on tällaista. Leikitään iloista. Leikitään että minulla on jotain sanottavaa ja annettavaa. Leikitään että minä olen persoona. Leikitään että näen jotakin. Vaikka sisällä on vaan tyhjää. Ei mikään ihme että olen ihmisiä kohtaan joko sairaalloisen pakkomielteinen tai täydellisen välinpitämätön. Kun ei oma itse kelpaa millään. 

Ja aamulla oli vielä ihan hyvä olo. Nyt vaan itkettää. Taas. 

But it was not your fault but mine

Jos joku sanoo minulle että olen yksi iso mysteeri eikä minusta pääse jyvälle vaikka olisi kuinka hyvä lukemaan ihmisiä, olen onneni kukkuloilla. Se on tosi hienoa omalla tavallaan ja typerän tyydyttävää jos joku on sitä mieltä että sinussa on jotain salaista, jota ei voi sormella osoittaa. Jotain, mistä ne ihmiset tahtoo saada selvää. Minä ainakin pidän paljon sisälläni enkä tykkää avautua ihmisille vaikka annankin sen kuvan että olen toisinaan jopa liiankin avoin normaaliin verrattuna. 

Mutta samaan aikaan se on tosi pelottavaa. Koska se joku, mikä on niille mysteeri, voi olla ihan mitä vaan. Ja jos se ei ole huono juttu, jonka paljastuminen voi johtaa siihen että minä en olekaan enää kiinnostava ( =tervejärkinen), niin sitten se on se, ettei mitään mysteeriä enää ole. Ja se voi/useimmiten johtaa siihen ettei minuun kannata enää tuhlata aikaa.

Minun koko elämä täyttyy signaaleista, jotka on niin ristiriitaisia että ne saa minut käpertymään yhdeksi surkeaksi epätoivon möykyksi koska en tiedä mitä tehdä. Tahtoisin niin kovasti olla vain ihminen, joka ei viehätä muita vain siksi että niissä on jotakin selvitettävää. Avattavaa. Jotain, joka kiinnostaa vain siksi koska se ei ole selvästi näkyvillä. Minä en jaksa enää miettiä sitä kuka olen. Minä olen minä, tylsät ruskeat hiukset ja tylsät vihreät silmät ja tylsä luonnollinen meikki. Se olen minä. Tämä olen minä, tänään ja huomenna, en välttämättä vuoden päästä mutta tällä hetkellä kyllä.

En anna alkoholin ja surullisen tarinan menneisyydestäni viedä pois sitä joka olen. Vaikka ne tekevätkin minusta joidenkin silmissä kiinnostavan. Koska minusta ei ota selvää. Miksi minua edes kiinnostaa se mitä muut minusta ajattelee? Jaa-a. Kai se on jollakin tapaa osa sitä suurta mysteeriä jota tämä pikkulintu on. Ja silti elämässäni on ihmisiä, jotka ovat vieläkin suurempia mysteerejä kuin mitä minä olen useimmille.

Te ihmiset, joita mysteerit kiehtovat. Antakaa meille aikaa. Lupaan, ettemme tuota pettymystä.

Pedon sydän

Mua pelottaa. ihan valtavasti. Jonnekin mun vatsan ja sydämen välille on asettunut musta ja kylmä möykky joka syytää pelkoa kaikkialle mun vartaloon ja mieleen. Vaikka se sanoo rakastavansa mä pelkään silti. Että nyt kun se on takaisin siellä kaukana se unohtaa minut taas. Että nyt sillä onkin taas ikävä jotain toista eikä minua. En varmaan koskaan opi luottamaan siihen. Ja mä kyllä kovasti tahtoisin. Ihan oikeasti. 

Mä en taaskaan pääse näkemään sitä yhtä usein kun tahtoisin ja olisi hyväksi meille. Ja se pääsee taas livahtamaan mun käsien välistä ja jättää mut yksin hapuilemaan pimeään. Ja mä vielä lupasin itselleni ja muille ettei niin pääse enää ikinä tapahtumaan koska viime kerta oli tappaa minut. Mutta silti mua pelottaa. 

Voi kun tämä menisi hyvin. Voi kun mä en taas pilaisi kaikkea. 

En ole kuollut

Vihdoinkin löytyy aikaa kirjoittaa. Paljon on tapahtunut. Kummallisia asioita. Hyvin odottamattomia enkä tällä hetkellä tiedä olenko onnellinen niiden johdosta. Ehkä aika näyttää. 

Olo on kuitenkin jossain määrin hyvä ja se riittää. Tuntuu omituiselta mennä yksin unille kun olen melkein viikon nukkunut toisen vieressä. Torstaista sunnuntaihin ystävän nurkissa sen pikkuisella nahkasohvalla (unohtamatta lattiaa). Maanantaina sitten vihdoin päästiin oikeaan sänkyyn nukkumaan ja se oli ihanaa se. 

Se maistui kahvijäätelöltä. Luettiin sarjakuvia yhdessä. Pidettiin toisistamme kiinni koko yö. Hymyiltiin. 

En tiedä mitä muuta kertoa. Sanat ovat jumissa pään sisällä liian pitkän tauon takia. Yritän houkutella ne taas ulos. 

These fucking ships that just won't sail

En ehdi elää itselleni hetkeäkään. Aina onnistun päästämään ihmisiä tähän mukaan. Sotkemaan kaiken. Ehkä mä itse sotken kaiken, kai se on veressä. Pakko omistaa, pakko saada. miksi? Miksei voi vain nauttia tuulesta hiuksissa ja ja pisaroista taivaalla? Siitä että ollaan tässä ja nyt, on tämä hetki ja se on arvokas, arvokkaampi kuin ikuisuus yhdessä? Se että tämä hetki särkyy siihen jos toivoo liikaa, ajattelee liian pitkälle? Miksei voi olla suunnittelematta, mittaamatta, sopimatta mitään. Miksi kaiken pitää olla aina selvää ja suojattua ja varmaa? Eikö voida vain olla onnellisia? 

En mä tahdo vielä tilanteeseen, jossa en saa tehdä mitään itse. jossa minun on aina pakko ottaa huomioon toinen. Entä jos tahdon lähteä keskellä yötä kävelemään, yksin omien mietteideni kanssa? Entä jos tahdon lähteä matkalle, yksin kokeilemaan kuinka pärjään? Entä jos en tahdo rajoja? Entä jos en tahdo yhteistä kaupunkia, yhteistä arkea? Entä jos tahdon ulos häkistäni. 

Ja kaikki meni hyvin hetken. Ja kaikki räjähtää taas kasvoille. 

Ikuinen taistelu vallasta

Mun pään sisällä asuu tyttö. Se on hirveän vihainen ja onneton. Se on kokenut niin paljon vääryyttä että sen tekee mieli lyödä kaikkia. Mutta se lyö vain minua. Se lyö minua niin kovaa että menen piiloon siltä. Se on niin vihainen ja surullinen että se itkee raivosta ja huutaa ja potkii. Se on pelottavan vahva. Menen siltä piiloon ja silloin se ottaa vallan. Se on ilkeä ja inhottava ja se tekee kamalia asioita. Koska siihen särkee niin kovasti. Sitä on satutettu ja potkittu ja lyöty maahan. Kun se ottaa vallan, mä menen pinnan alle piiloon. Mutta mä en jaksa enää pakoilla sitä. 

Sitä tyttöä pitäisi halata ja rutistaa ja pitää hyvänä. Sille pitäisi näyttää tähdet ja keväiset metsät ja viedä se kalliolle huutamaan keuhkojen täydeltä jotta kaikki se viha ja raivo ja suru lähtisi pois ja antaisi sille tytölle rauhan. Sen pitäisi saada itkeä jonkun olkapäätä vasten ettei sen tarvitsisi purkaa kaikkea vihaansa minuun. Mutta se on vaikeaa koska ei se tyttö tiedä vielä miten hyvää se tekisi. Jos se vaan laskisi irti. 

Sitä vastaan on raskasta taistella. Se vie multa kaiken elintilan.