Teen hidasta kuolemaa. Annan sen tapahtua. Olen
heikko, en pysty sulkemaan sitä pois. En syö, housut roikkuu löysinä ja
sormukset yrittää pudota sormista. Rintakehän ksylofoni paistaa keltaisen valon
alla ja solisluut muuttuvat kahvoiksi, joista pitää kiinni kun käpertyy
sikiöasentoon itkemään. Kaikki tämä vain yhden ihmisen takia. Sen aiheuttamana.
Se on sairaus joka on tarrautunut tiukasti kiinni
minuun, sielun syvyydelle, tehnyt pesänsä sinne missä pitäisi olla tervettä,
puhdasta ja valoisaa. Mutta siellä on likaista ja tomuista, kuivunutta verta ja
nokea. Se on tullut jäädäkseen ja vaikka kuinka yritän ajaa sitä pois, en silti
yritä tarpeeksi. Hätistelen kädelläni, innottomasti ja vähän sinnepäin. Koska
pelkään kuolevani ilman sitä.
Se aikoo lähteä ulkomaille muutaman kuukauden
päästä. Joksikin aikaa. En tiedä mitä sitten tapahtuu. Vatsaan koskee asian
ajattelukin, rintaan laskeutuu painostava möykky joka tukahduttaa hengityksen.
Miksi minusta tuli tällainen? Yritän olla sille niin kovasti mieliksi jotta se
huomaisi minut taas ja pitäisi tiukasti kiinni ja lämmittäisi minut, sulattaisi
jäästä ja saisi auringon paistamaan. Rukoilen yhtäaikaisesti sekä jumalaa että
paholaista, tarjoan kaikkea mahdollista, mutta kukaan ei kuule. Puristan käsiä
nyrkkiin ja itken, universumi on kadottanut minut eikä se kuule huutoani.
Onko huutoni koskaan ollut kuuluva?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti