En ehdi elää itselleni hetkeäkään. Aina onnistun päästämään ihmisiä tähän mukaan. Sotkemaan kaiken. Ehkä mä itse sotken kaiken, kai se on veressä. Pakko omistaa, pakko saada. miksi? Miksei voi vain nauttia tuulesta hiuksissa ja ja pisaroista taivaalla? Siitä että ollaan tässä ja nyt, on tämä hetki ja se on arvokas, arvokkaampi kuin ikuisuus yhdessä? Se että tämä hetki särkyy siihen jos toivoo liikaa, ajattelee liian pitkälle? Miksei voi olla suunnittelematta, mittaamatta, sopimatta mitään. Miksi kaiken pitää olla aina selvää ja suojattua ja varmaa? Eikö voida vain olla onnellisia?
En mä tahdo vielä tilanteeseen, jossa en saa tehdä mitään itse. jossa minun on aina pakko ottaa huomioon toinen. Entä jos tahdon lähteä keskellä yötä kävelemään, yksin omien mietteideni kanssa? Entä jos tahdon lähteä matkalle, yksin kokeilemaan kuinka pärjään? Entä jos en tahdo rajoja? Entä jos en tahdo yhteistä kaupunkia, yhteistä arkea? Entä jos tahdon ulos häkistäni.
Ja kaikki meni hyvin hetken. Ja kaikki räjähtää taas kasvoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti