Seison aamuisin bussipysäkillä ja katselen levottomana ympärille. On kylmä. Sormia paleltaa. Ei tänäänkään. Menen bussiin ja toivon että se tulee myöhemmin kouluun. Koska ne hetket on minun päivän kohokohtia. Kun se tulee tauoilla itse minun luokse, kertomaan asioitaan. Ja minä vain kuuntelen ja katson, silmä tarkkana yritän taltioida sen kaiken mieleeni, hymyilen välillä ja sanon jotakin pientä, mutta muuten vain olen, imen sen sanoja itseeni, tuijotan herkeämättä niitä kasvoja joita rakastan. Sietämättömästi. En saa millään tarpeekseni.
Ja jos hyvin käy, se tulee minun viereeni linja-autossa kun lähdetään kotiin. Silloin voin tuntea sen tuoksun, sen mikä tulee uniin asti ja herään itku kurkussa. Unohdun katselemaan sen jalkoja. Vatsaa. Käsiä. Ne olivat joskus minun, tai ei minun, mutta minä sain niitä koskettaa ja pitää niistä kiinni ja joskus se laittoi ne minun ympärille ja suuteli otsaa. Satunnainen hymy, sen puolesta voisin vaikka kuolla, mitä vain että saan katsella sitä, nauttia niistä pienistä hetkistä. Uskallan ehkä salaa nojata ihan vähän sen käteen, mutta en kauaa koska pelkään että se vetää sen pois. Ulkoisesti olen rauhallinen mutta sisällä on myrsky. Niin iso etten tiedä millä sen saa aisoihin.
Muistan vieläkin sen ensimmäisen suudelman. Sen minkä se minulta varasti.
Pärjäätkö sä siellä?
VastaaPoistaEn ole ihan varma mitä se tarkoittaa. Luulisin? Elämä on paskaa mutta niinhän sen kuuluu mennä.
VastaaPoista