Aionko mennä taas rikki? Aionko antaa niiden valheellisten käsien silittää minua, jotka sitten myöhemmin repivät sydämen irti rinnasta? Aionko todella mennä tähän jälleen mukaan? Aionko oikeasti antaa tämän tapahtua? Taas? Vastaus on tietenkin kyllä. Aina. Ei tule koskaan tapahtumaan sitä, etten yrittäisi. Korjata, parantaa, tehdä hyväksi. Ei ikinä. Vaikka väsytän itseäni ja vihaan itseäni ja tiedän että satutan itseäni vain omaa tyhmyyttäni, en silti voi antaa periksi. koska jos minä annan, kuka sitten yrittäisi? Uskottelen itselleni ettei se tahdo kenenkään muun niskaa siliteltäväksi, ei kenenkään muun selkärankaa käsiensä alle. Ei kenenkään muun hengitystä rintaa vasten, ei kenenkään muun sormia vatsalleen. Vaikka tuskimpa asia ihan niin on. Mutta ennen kuin minulle toisin todistetaan, uskon mihin uskon. Ja uskon tähän. Ehkä joku päivä se lakkaa kävelemästä ohitseni. Ehkä joskus.
En muistanut miten hellä se osaa olla. Loppua kohden sitä kosketusta ei ollut. Oli vain vihaa ja itkua ja melkein väkivaltaista seksiä. Se oli kummallinen tunne, se silitys mikä jatkui yli tunnin. Miten se paijasi minun olematonta tukkaa ja kuljetti sormia niskan nikamissa. Sitä minulla on ikävä.Kun saa nukkua kaksi yötä pedon vieressä, joka on taas rauhallinen, tulee olo ettei tarvitse muuta. Jos vain saisin nukkua sen vieressä joka yö ja nauttia pienistä silityksistä, olisin varmasti onnellinen. Tai ainakin niin onnellinen kuin on mahdollista.
Mutta särkyynhän tämäkin päättyy. Olisiko se viimeinen kerta? Ei varmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti