Mä olen itsekäs. Mutta ihan väärällä tavalla. Mä olen niin itsekäs, etten huolehdi itsestäni ollenkaan koska pelkään ottaa vastuuta siitä jos satutan muita. Mieluummin otan vaan kaikki sanat takaisin jotka olen sanonut yrittäessäni pyristellä irti ettei sen toisen tarvitse itkeä ja minun tuntea pahaa oloa siitä. En välitä omasta itkustani tai kaiherruksesta rinnan alla. En edes siitä että kaiken tämän takia mä en varmaan koskaan pääse kokemaan sitä lentoliskoja aiheuttavaa ihmistä. Koska mä olen itsekäs enkä uskalla enää.
Mä olen itsekäs ja hymyilen kauniisti ja lasken ihmiset mun lähelle, viereen ja jalkojen väliin. Mutta vaan silloin kun näen tähdet ja voin puhua niistä. Osoitella niitä taivaalta. Kun mulla on alkoholia veressä, kuplina päässä. Ja aamun hämärässä valossa, silloin kun kaikki on kaunista ja harmaata ja varjoista eikä mikään voi olla rumaa, mä pidän niitä mun sylissä. Silitän ne uneen, pää mun rinnan päällä ja tunnen itseni niin vanhaksi. Ja juoksen tieheni ennen kuin mitään muuta ehtii tapahtua. Ennen kuin jutusta kehittyy mitään muuta kuin muutama jaettu hetki talvipuutarhassa. Koska mä pelkään ja olen itsekäs.
Mä ymmärrän nyt paljon paremmin. Sitä miten mikään ei ollut minun vika eikä pedonkaan. Mutta ei minusta voi tulla koskaan oikealla tavalla itsekästä. Koska pelkään lähteä siihen. Ja aina mua vaan sattuu paljon pahemmin lopuksi. Ja kaikkia muita myös. koska mä en osaa olla rehellinen ja valheet paljastuu aina. Ja sen jälkeen enkelitkin itkee. Kunpa tämä loppuisi ja saisin kaiken kuntoon. Koska mulla ei ole enää kamalasti sulkia jäljellä nypittäväksi irti.
Ja mustelmiakin voi saada ja aiheuttaa vaan tiettyyn rajaan asti ennen kuin ne syöpyy sieluun ja niiden puhdistaminen kestää liian kauan. Jos niitä edes saa koskaan kokonaan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti