Olen ollut jääluolassa ja maalaamassa kauniissa taloissa joissa on isot ikkunat ja puiset karmit. Siellä missä ei ole koskaan kylmä. Mä olen maannut Välimeren rannan valkoisella hiekalla ja työntänyt jalat aaltoihin. Mä olen ajanut autoa ja tavannut ihmisiä. Siellä missä ei tarvitse hengittää. Mä olen siellä missä ei koskaan tuule. Siellä missä hiekka ei kutita silmiä.
Se tapahtui taas salaa. Hiivin verhon taakse ja jäin sinne. Kaikki on vähän väärin ja kummallista mutta silti ihan oikein. Siellä huomaa harvoin että joku on jollain tapaa vinossa. Kun verho on ohut. Mutta ainoastaan harvoin.
Mun mieli on saavi joka on täynnä vettä. Sitä tönitään ja potkitaan ja huojutetaan joka puolelta ja sen takia se ei ole koskaan tyyni. Ja sen takia mä en tiedä kuka tai mikä niistä tuuppijoista aiheuttaa minkäkin väreen. Ja se tekee minusta ahdistuneen. Mulla ei oikeastaan ole tunteita enkä tiedä mikä asia aiheuttaa mitäkin. Ja siksi mua ahdistaa. Ja sen takia mä viihdyn siellä verhon takana.
Eikä kukaan voi pakottaa mua tulemaan esiin. Ei lääkäri eikä terapeutti eikä äiti ja isä. Ei sotkuinen huone tai likaiset astiat tai puhelinsoitot ja tekstiviestit.
Mun autiolta saarelta pääsee vaikka mihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti