Elämä meni päivässä sirpaleiksi. Yksi viesti ja se siitä. Ei edes puhelu. Ei vieläkään tietoa mitä tapahtuu. Poistettu parisuhdestatus. Niinkö helppoa se on? Puoli vuotta hukkaan heitettyä aikaa ja korvaukseksi en saa mitään. En edes keskustelua kasvotusten. Annoin kaikkeni ja sain vain liudan likaisia haavoja. Paranoiaa ja pelkoa. Lisää myttyjä päähän. Ja nyt minun pitäisi levittää mitättömät variksensiipeni ja lähteä maailmalle, kaupunkiin jonne muuttaminen tuntui vielä viikko sitten unelmalta. Nyt se on helvetti.
En tahdo tunkeutua sen alueelle. Mutta on pakko. Seuraavan kuukauden ajan paljon papereita, kirjeitä, sopimuksia ja niiden irtisanomisia. Kahden viikon loma joka ei todennäköisesti tunnu siltä. Itsensä etäännyttämistä ihmisistä ja tästä kaupungista, ehkä juuri siksi että pakenemisesta tulisi helpompaa.
Suru puristaa minut kasaan ja tekee minusta pienen. Se puristaa pois kaiken pehmeän. Jäljelle jää vain kovaa ja terävää. Panssarin joka on oikeasti ohutta kuin lasi, vaikka se näyttää teräkseltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti