Olen huomaamattani laihtunut sen verran, että mahdun jälleen farkkuihin jotka ostin kuusitoistavuotiaana. Nämä taitaa olla lantiomalliset pillit kokoa 24 jos oikein muistan, en nyt tässä työpöydän ääressä viitsi ruveta housuihin kurkkimaan, saattaa joku vielä yllättää itse teosta. Tuntuu sinänsä vähän omituiselta katsoa peiliin kun siellä tuijottelee lyhyt rimpulainen tyttö jolla on mieletön lantio-vyötärö-suhde. En ole kaiketi ennen edes tajunnut sitä. Rintavarustuskin on kutistunut vähän ja sen johdosta olen vain tyytyväinen, tissit kun ei ole ollut kiva juttu enää pariin vuoteen.
Olen tällä hetkellä todella kummallisessa muutoksen tilassa kaikin puolin. En tunnu oikein pysyvän perässäkään kun joka päivä löydän uusia ihmetyksenaiheita. Miten tämä juurikasvu nyt näin pitkäksi hujahti? Tai nämä kynnet? Onko minulla lantioluut, mitä ne näkyvillä tekevät? Onpa minulla leveä otsa, koska se tuollaiseksi muuttui? Vietän yhä enemmän aikaa peilin edessä koska olen jatkuvasti hämmentynyt. En näytä enää itseltäni mutta en joltain toiseltakaan. Päivitetty versio, minä 19.2 uusilla ominaisuuksilla. Pystyn juomaan jo yhden pullon viiniä tyhjään mahaan ja toisestakin puolet siihen päälle. Vatsaa ei enää koske koska en syö leipää.
On minulla myös uusia, ikäviä piirteitä. Kun on paha mieli, raavin ihon verille. Huolestutan pedon kun käyn itkemään, teen sille syyllisen olon. En käy enää ulkona tai näe ihmisiä. En osaa lukea enää kirjoja. Kotiin päästyäni vajoan passiiviseen tilaan, jossa makaan alasti sängyssä ja katson tv-sarjoja. Vaikka on kesä, pään sisällä riehuu syksyn myrskytuuli. Aina välillä. Useimmiten siellä on vain rikkumaton hiljaisuus, talvinen metsä joka on peittynyt paksuun lumivaippaan. Olen tyytymätön, mutta hyväksynyt sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti