Taas askel eteenpäin, mutta kuinka monta taaksepäin? Muutan syksyllä Puijonlaaksoon. Siellä on kuulemma mukavaa. En vain tahtoisi olla ilman sitä petoa joka repi minut kappaleiksi ja jätti harmaaksi kasaksi maahan. Mutta en minä saa sitä takaisin. Korvaan sen muodostaman tyhjiön katsomalla Bonesia, laskemalla kaloreita ja juomalla kahvia. Kalapuikot ja hernekeittopurkit kiertää kehää pään sisällä. Uskaltaako syödä nuudeleita? Niitä on vaikea laskea. Tonnikala on kuivaa. Herkkusienet on hyviä mutta ne maksaa liikaa. Raejuusto on aina varma valinta, mutta sekin käy tympimään jossain kohtaa. Mitä muuta?
Tuntuu kuin olisi mennyt ihan rikki ja palasiin. Ja sen myötä kaikki kosketus maailmaan on suhteellisen kadoksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti