Kolmatta päivää ilman alkoholia. Tuntuu voitokkaalta. Yritän parhaani etten menettäisi sitä miestä, joka tahtoo parantaa minut. Korjata. Laittaa kuntoon. Paikata. Rakentaa uudet siivet ohuista metallilevyistä ja pienenpienistä ruuveista. Siivet, jotka helisee hiljaa kun niillä lentää.
En millään jaksaisi odottaa hänen saapumistaan. Mutta samaan aikaan pelottaa. Entä jos en olekaan enää kiinnostava? Entä jos mokaan jotenkin? Entä jos hän ei kerrokaan minulle tarinoita tai rutista aamuisin syliinsä? Entä jos?
Olen kuitenkin jollain tasolla luottavaisin mielin. Toivon, että kaikki järjestyy. Minulle samanlainen viipale onnea, kiitos. Ja pehmiksiä ja hattaroita ja punaisia tikkareita. Kissanpentuja ja kylpyvaahtoja. Joskus mökötyspäiviä ja nokosia sohvannurkassa. Uneliasta aamuseksiä ja kirjeiden kirjoittamista kun hän tekee töitä.
Unelmoin elämästä, jota en todennäköisesti tule koskaan saamaan. Toivon, että se mies veisi minut matkustelemaan, esittelemään uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Toivon, että voisin esitellä sen miehen perheelleni. Haaveilen hitaista iltapäivistä jolloin minä torkun milloin missäkin ja menen välillä kiehnäämään sen miehen kainaloon kun alkaa tuntumaan siltä että töitä on tehty jo liikaa. Toivon että tehtäisiin musekierroksia ja juotaisiin kahvia termospullosta. Voitaisiin mennä sunnuntaisin kävelylle ja puhua asioista joilla on merkitystä. Merkityksettömistäkin. Se mies on saanut minut ihan hämilleni.
On hyvä että on joku jonka vuoksi yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti