Lentoliskoja vatsassa.
Isoja, kutittavia ja ihanankamalia.
Niitä samoja, jotka muistan yläasteelta. Sydämentykytyksiä ja hölmösti hymyilemistä. Univaikeuksia ja ikävää. Kasvojen tuijottamista ja rintalastan alla värinää. Hyrinää. Kehräystä. Aika, joka tuntuu tällä hetkellä pitkältä kuin nälkävuosi mutta joka menee kuitenkin kuin siivillä. Odottamista, peloissaan ja innoissaan ja kärsimättömänä ja jännittyneenä ja kaikkina niinä muina olotiloina, joita ei voi pukea sanoiksi.
Mies, joka saa minut aidosti hymyilemään. Sitä kadonnutta hymyä. Joka lupaa kantaa minua. Joka vain on. Niin aidosti ihminen. Joka pitää minusta juuri siksi että olen minä. Vähän rikki ja vähän hullu, liian arpinen ja liian laiha. Juuri siksi.
Deus ex Machina. Minun jumalani koneesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti