Unimaailman kelluvat ilmalaivat

Olen ollut jääluolassa ja maalaamassa kauniissa taloissa joissa on isot ikkunat ja puiset karmit. Siellä missä ei ole koskaan kylmä. Mä olen maannut Välimeren rannan valkoisella hiekalla ja työntänyt jalat aaltoihin. Mä olen ajanut autoa ja tavannut ihmisiä. Siellä missä ei tarvitse hengittää. Mä olen siellä missä ei koskaan tuule. Siellä missä hiekka ei kutita silmiä. 

Se tapahtui taas salaa. Hiivin verhon taakse ja jäin sinne. Kaikki on vähän väärin ja kummallista mutta silti ihan oikein. Siellä huomaa harvoin että joku on jollain tapaa vinossa. Kun verho on ohut. Mutta ainoastaan harvoin.

Mun mieli on saavi joka on täynnä vettä. Sitä tönitään ja potkitaan ja huojutetaan joka puolelta ja sen takia se ei ole koskaan tyyni. Ja sen takia mä en tiedä kuka tai mikä niistä tuuppijoista aiheuttaa minkäkin väreen. Ja se tekee minusta ahdistuneen. Mulla ei oikeastaan ole tunteita enkä tiedä mikä asia aiheuttaa mitäkin. Ja siksi mua ahdistaa. Ja sen takia mä viihdyn siellä verhon takana. 

Eikä kukaan voi pakottaa mua tulemaan esiin. Ei lääkäri eikä terapeutti eikä äiti ja isä. Ei sotkuinen huone tai likaiset astiat tai puhelinsoitot ja tekstiviestit. 

Mun autiolta saarelta pääsee vaikka mihin. 

I know I'm selfish, I'm unkind

Mä olen itsekäs. Mutta ihan väärällä tavalla. Mä olen niin itsekäs, etten huolehdi itsestäni ollenkaan koska pelkään ottaa vastuuta siitä jos satutan muita. Mieluummin otan vaan kaikki sanat takaisin jotka olen sanonut yrittäessäni pyristellä irti ettei sen toisen tarvitse itkeä ja minun tuntea pahaa oloa siitä. En välitä omasta itkustani tai kaiherruksesta rinnan alla. En edes siitä että kaiken tämän takia mä en varmaan koskaan pääse kokemaan sitä lentoliskoja aiheuttavaa ihmistä. Koska mä olen itsekäs enkä uskalla enää. 

Mä olen itsekäs ja hymyilen kauniisti ja lasken ihmiset mun lähelle, viereen ja jalkojen väliin. Mutta vaan silloin kun näen tähdet ja voin puhua niistä. Osoitella niitä taivaalta. Kun mulla on alkoholia veressä, kuplina päässä. Ja aamun hämärässä valossa, silloin kun kaikki on kaunista ja harmaata ja varjoista eikä mikään voi olla rumaa, mä pidän niitä mun sylissä. Silitän ne uneen, pää mun rinnan päällä ja tunnen itseni niin vanhaksi. Ja juoksen tieheni ennen kuin mitään muuta ehtii tapahtua. Ennen kuin jutusta kehittyy mitään muuta kuin muutama jaettu hetki talvipuutarhassa. Koska mä pelkään ja olen itsekäs. 

Mä ymmärrän nyt paljon paremmin. Sitä miten mikään ei ollut minun vika eikä pedonkaan. Mutta ei minusta voi tulla koskaan oikealla tavalla itsekästä. Koska pelkään lähteä siihen. Ja aina mua vaan sattuu paljon pahemmin lopuksi. Ja kaikkia muita myös. koska mä en osaa olla rehellinen ja valheet paljastuu aina. Ja sen jälkeen enkelitkin itkee. Kunpa tämä loppuisi ja saisin kaiken kuntoon. Koska mulla ei ole enää kamalasti sulkia jäljellä nypittäväksi irti. 

Ja mustelmiakin voi saada ja aiheuttaa vaan tiettyyn rajaan asti ennen kuin ne syöpyy sieluun ja niiden puhdistaminen kestää liian kauan. Jos niitä edes saa koskaan kokonaan pois.  

Witchdoctor

Olen elossa. Teknisesti siis. Hengitän ja sydän lyö. Mutta sieluni on koomassa. 

Luulin että kaikki olisi jo paremmin. Että olisin taas minä. Mutta livahdin takaisin unimaailmaan, ihan kuin en olisi koskaan poistunutkaan. En taida olla kamalan hyvä elämään. Eikä vika ole siinä. Mä olen hyvä siinä aina välillä ja sitten ihan superhuono. 

Terapeutti epäilee että mulla saattaa olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. En ihmettele. Siltähän se vähän vaikuttaa.

Mä yritän kyllä taas kohta. Nyt kuitenkin lepään ja näen unia. Jos voisin vaan nukkua ikuisesti. 

Laula lintu laulu

Mä kirjoitin kyllä yksi päivä. Ehkä ehdittekin nähdä sen vilaukselta. Sitten tapahtui tekninen vika jota en valitettavasti saanut korjattua. Enkä jaksanut enää sen jälkeen alkaa kirjailemaan uutta luovaa tuotosta, joten siirryin Supernturalin pariin ihastelemaan mun poikia. 

Mä voin ihan hyvin. Herään aikaisin aamulla ja hengailen pyjamassa. Kirjoitan ja taittelen paperitähtiä. Haaveilen ja mutisen itsekseni. Makailen paljon sängyssä, mutta se ei ole uupunutta jaksamatonta makailua vaan levollista. Hyvän mielen lötköttelyä. Mulla ei ole kiire eikä stressi. Voin tuhlata vaikka koko päivän tulostaen avaruuskuvia mun seinälle. Selaillen kakkureseptejä ja muristen sitä kun ei ole varaa ostaa hienoa ja kiiltävää yleiskonetta. Kirjoittaen rakkauskirjeitä. Ottamalla päikkäreitä ja juomalla kahvia. Polttaen tupakkaa. Parina päivänä olen istunut parvekkeella auringonvalossa ja siristellyt silmiä. Kurkotellut iltaisin kaiteen yli että näkisin tähdet paremmin.

Elämä on hyvää. Vähän hidasta, vähän tahmeaa ja välillä pölyistä. Mutta hyvää kuitenkin. 

Nightmare Game - No Rest for The Wicked (And what happened to the little girl)

Kello on 00:14. Toisessa maassa 16:14. Siellä, missä unissani esiintyvä henkilö asuu nyt. Rannekello, se iso punainen ja kiiltävä, on siirretty osoittamaan sen toisen maan aikaa. Ettei minun tarvitse aina laskea miinus kahdeksan tuntia. Enkelini, joka ei koskaan näytä unissani itseltään. Härkä, joka kannattelee minua sentin verran maan yläpuolella kunnes pystyn taas luottamaan omiin jalkoihini. Ja senkin jälkeen pysyy vierellä, vahtien, valmiina ottamaan vastaan jos horjahdan. Mies, jonka kädet eivät koskaan väsy.

On samaan aikaan omituista, ihanaa ja jännittävää herätä seitsemältä aamulla puheluun, joka tulee maapallon toiselta laidalta. Ihmeellisen hellästi sanotut "write me, I miss you" ja "sleep tight honey" saavat minut hymyilemään. Olen hölmö ja typerä, mutta onnellinen. Huonotkin päivät - päänsisäisessä pimeässä paikassa vietetyt - muuttuvat hivenen paremmiksi kun huomaan uuden sähköpostin, lähettäjä AKK.

Ikävöidä nyt ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut. Aika ei voisi mennä hitaammin. Odotan kevättä. Minä inhoan kevättä. Mutta nyt en millään jaksa odottaa lumen sulamista ja valon määrän lisääntymistä. Paksun hangen alla uinuva hiljainen maa ei ole koskaan tuntunut kaukaisemmalta. Kaivan sen esiin jos on pakko.

Tahdon satamaan. Käsivarsien muodostamaan kehtoon. Kuin kapaloihin käärittynä. 

Bambi ja härkä

Lentoliskoja vatsassa. 

Isoja, kutittavia ja ihanankamalia. 

Niitä samoja, jotka muistan yläasteelta. Sydämentykytyksiä ja hölmösti hymyilemistä. Univaikeuksia ja ikävää. Kasvojen tuijottamista ja rintalastan alla värinää. Hyrinää. Kehräystä. Aika, joka tuntuu tällä hetkellä pitkältä kuin nälkävuosi mutta joka menee kuitenkin kuin siivillä. Odottamista, peloissaan ja innoissaan ja kärsimättömänä ja jännittyneenä ja kaikkina niinä muina olotiloina, joita ei voi pukea sanoiksi. 

Mies, joka saa minut aidosti hymyilemään. Sitä kadonnutta hymyä. Joka lupaa kantaa minua. Joka vain on. Niin aidosti ihminen. Joka pitää minusta juuri siksi että olen minä. Vähän rikki ja vähän hullu, liian arpinen ja liian laiha. Juuri siksi.

Deus ex Machina. Minun jumalani koneesta.

Kauniimpia lauluja

Kolmatta päivää ilman alkoholia. Tuntuu voitokkaalta. Yritän parhaani etten menettäisi sitä miestä, joka tahtoo parantaa minut. Korjata. Laittaa kuntoon. Paikata. Rakentaa uudet siivet ohuista metallilevyistä ja pienenpienistä ruuveista. Siivet, jotka helisee hiljaa kun niillä lentää.

En millään jaksaisi odottaa hänen saapumistaan. Mutta samaan aikaan pelottaa. Entä jos en olekaan enää kiinnostava? Entä jos mokaan jotenkin? Entä jos hän ei kerrokaan minulle tarinoita tai rutista aamuisin syliinsä? Entä jos?

Olen kuitenkin jollain tasolla luottavaisin mielin. Toivon, että kaikki järjestyy. Minulle samanlainen viipale onnea, kiitos. Ja pehmiksiä ja hattaroita ja punaisia tikkareita. Kissanpentuja ja kylpyvaahtoja. Joskus mökötyspäiviä ja nokosia sohvannurkassa. Uneliasta aamuseksiä ja kirjeiden kirjoittamista kun hän tekee töitä. 

Unelmoin elämästä, jota en todennäköisesti tule koskaan saamaan. Toivon, että se mies veisi minut matkustelemaan, esittelemään uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Toivon, että voisin esitellä sen miehen perheelleni. Haaveilen hitaista iltapäivistä jolloin minä torkun milloin missäkin ja menen välillä kiehnäämään sen miehen kainaloon kun alkaa tuntumaan siltä että töitä on tehty jo liikaa. Toivon että tehtäisiin musekierroksia ja juotaisiin kahvia termospullosta. Voitaisiin mennä sunnuntaisin kävelylle ja puhua asioista joilla on merkitystä. Merkityksettömistäkin. Se mies on saanut minut ihan hämilleni. 

On hyvä että on joku jonka vuoksi yrittää.