Tällä hetkellä elämä tuntuu vaikealta. Asiat on näennäisesti hyvin, mutta pinnan alla kuohuu. Pala palalta menetän kaikki siteeni ulkomaailmaan. Enkä edes tunne juuri mitään sen vuoksi. Menen töihin ja tulen töistä kotiin kirjojeni ja pelieni ja tv-sarjojeni pariin. Luen paljon. Uutisia, artikkeleita, tapauksia. Kirjoja. Ja katson paljon ohjelmia. Makaan peiton alla alasti ja heitän kaiken ruoan roskiin, ettei tarvitse syödä. Laihdun, salaa. Koska en tahdo vihaisia katseita ystäviltäni. Onko minulla edes sellaisia?
Vähitellen ote todellisuudesta lipeää ja nukkuminen tuntuu mukavalta. Aamulla taas töihin. Vietän päiväni sisällä vaikka ulkona on jo kesä. Pelkään ulos lähtemistä, saatan törmätä ihmisiin. Enkä halua sitä. Tahdon olla kotona, antaa tuon toisen opettaa minua katsomaan elokuvia samalla kun vaahtoan sille kirjoista joita sen pitää lukea. Annan sen puhua, se on ihanaa. Kerro vain minulle typeriä juttujasi, minä kyllä kuuntelen, koskaan en ole muuta halunnutkaan että hukutat minut tarinoihin. Älä lopeta, muuten tajuan että olen hukassa.
Ja näin minä jatkan kunnes joku tulee pölyisen asuntoni ovelle, koputtelee ja käskee ulos. Vaikka en minä siinäkään vaiheessa lähde minnekään, leikin vain etten ole kotona. Paljon kahvia ja tupakkaa. Ja kaloritonta limsaa. En aina jaksa vaivautua suihkuun. Harjaan vain hiukset, jos sitäkään. Ja olen, koska en minä osaa muutakaan. Ikävöin turvaan, eli vanhempien luo. Mitä sitten teen kun perhe muuttaa ulkomaille? Sen jälkeen olen ihan yksin, siipirikko joka ei päässyt muiden kanssa etelään, koska ei voinut lentää.
Ja se sitten siitä.
And i don't even have a cookie for you... This is bad.
VastaaPoista