Katselen vanhoja kuvia ja huomaan ikävöiväni menneitä aikoja. Minä olen saanut paljon, mutta olen myös menettänyt paljon. Olen tehnyt paljon väärin, enemmän mitä minulle itselleni on. Huomaan kuinka huonosti olen ihmisiä kohdellut ja tulen varmaan jatkossakin kohtelemaan. Ja viha minua kohtaan kasvaa taas. Suunnattomasti. Viinapullo kaapissa houkuttelee, mutta kalorit eivät. En ole edes syönyt tänään mitään, joten en tarvitsisi paljoa. Kirje on vieläkin pöydällä ja mietin pitäisikö siihen lisätä vielä jotakin.
Minua väsyttää. Jatkuva taistelu varmaan uuvuttaa vahvemmatkin, enkä minä ole vahva. Huoneen pyörintä ja keikkuminen ei lakkaa millään, myrskytuuli puhaltelee miten sattuu, laantuen välillä vain kerätäkseen voimia uuteen myräkkään. Tahtoisin osata lukea ajatuksia. Yhden päivän vain, ja vain pedon. Että tietäisin mitä sen päässä liikkuu. Tunteeko se mitään. Haluaako se mitään. Onko sillä toiveita. Onko sillä edes sielua.
Mikä saa minut luopumaan niin paljosta yhden pedon takia? Pyörittelen kysymystä pääni sisällä, palaan siihen uudelleen ja uudelleen, mutta en keksi vastaukseksi mitään muuta kuin rakkauden. Ja se on typerä vastaus josta en pidä. Olisin rakastamatta jos voisin. Miksei siihen ole keksitty lääkettä? Jotakin aivokemiaan vaikuttavaa ainetta, joka veisi rakkaudentunteen pois. Onhan minulla minun lääkkeeni, joiden sanotaan vievän tunteilta terän. Lääkkeet, joita en ole uskaltanut vielä aloittaa. Niiden sivuvaikutuksena saattaa olla painonnousu.
En uskalla laskea irti. pelkään elämää ilman petoa.
lintupieni missä sä olet
VastaaPoista