Solukämpässä tupakoiminen kuuluu todennäköisesti niihin asioihin jotka ovat tiukasti kiellettyjen listalla. Mutta minä en välitä, yllätys. Soitin pedolle, puhuin sen kanssa puoli tuntia albiinohirvistä ja siitä miten Kanadassa on biisoneita, joka oli ehkä paras tieto vähään aikaan. Mulla on sormet turkoosissa musteessa ja iho täynnä mustelmia. Tietenkin. Olen jotenkin onnistunut jopa nukkumaan, vaikka pitkittäin auki revityt reiteni vastustavat ideaa voimakkaasti. Tarvitsen siis tänään omaa sisar Hento Valkoistani levittämään rasvaa haavoihin, joista en vieläkään itse välitä. Kuten en niistä edellisistäkään.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko lähden Kuopioon mielisairaalaan tutustumaan päästään sekaisin oleviin ihmisiin tai pakkaan kolmet varapikkuhousut, kaksi hametta ja ehkä kolme paitaa ja hyppään lentokoneeseen, joka vie minut haistelemaan Pekingin tuulia. Tai Bulgariaa, ehkä Unkaria. Jonnekin, jossa voin istua kadunvarsikahviloissa kirjoittamassa Moleskine -muistikirjaani, jossa peruukinkäyttöä ei katsota pahalla ja jossa voin kysyä ohikävelevältä tyypiltä, onko sillä nukkumapaikkaa vapaana. Mua ehkä enemmänkin houkuttaa ne varapikkuhousut ja kuulokkeista tauotta blastaavat biitit kuin mielisairaala ja joulu tyttöjen kanssa. Vaikka rakastankin mun likkoja. Almaa, Ellaa ja Inka-Liisaa. Alma, joka oli mun nimi. Mun tytön. Mun ainoan lapsen. Ja josta luovuin vaan siksi koska tajusin etten mä todennäköisesti tule ikinä saamaan mun omaa vauvaa. Ja vaikka saisinkin, ruttu tahtoo ehkä enemmän serkun jonka nimi on Isla ja joka osaa venäjää.
Mun Alma. Ainut asia jonka takia jaksoin. Nyt on Isla, joka saa mut vaan hinkumaan Pekingiin.
Haluan kuulla lisää siitä miten sun elämä on nykyisin. Ihan kunnolla.
VastaaPoista